Oi sienet, sienet

Lauantaipäivällä lähetin Miehelle viestin, että monelta nähdään. Hän vastasi: "When the sun goes down". Ahh, niin mystistä! 

Illalla menin sitten hänen luokseen. Mulla vilisi taas miljoona perhosta mahassa. Mies ehdotti, että tehtäisiin yhdessä ruokaa, joten lähdettiin kauppaan. Parasta tuossa tyypissä on se, että hänen kanssaan ei tarvitse höpöttää koko ajan. Saan olla hiljaa, eikä se tunnu ahdistavalta niin kuin muiden kanssa. 

Valmistettiin ihanaa wokkia ja maisteltiin samalla vähän viiniä. Olin hieman yllättynyt. En olisi osannut odottaa häneltä tällaista! :)

Myöhemmin illalla Mies kaivoi laatikostaan sienet ja jakoi ne meille puoliksi. Laitettiin LSD:stä kertova dokumentti pyörimään ja katsottiin sitä jonkin aikaa. Yhtäkkiä mua alkoi naurattaa vähän väliä ja tuli hassu olo. Menin sängylle makaamaan ja koin kaikkea niin mieletöntä, ettei sitä pysty kunnolla selittämään. Olin jossain pelissä sisällä ja siellä tuli erilaisia tasoja. Aina kun avasi silmät, tuntui todella oudolta olla edelleen siinä samassa huoneessa. Niin kuin mies sanoi: "Näen enemmän silmät kiinni kuin auki". 

Jossain vaiheessa me oltiin jonkun pikkutytön nukkekodin sisällä. Se oli aika hurjaa. 

Poltettiin vähän pilveäkin välillä boostaamaan sitä. Tuntui, että aurinko paistoi ja kesätuuli puhalsi, vaikka oli yö. Yritin kirjoittaa kännykällä viestiä yhdelle kaverille, mutta siitä ei tullut mitään! Kännykän valo näytti niin friikiltä. 

Kuunneltiin sekoa musiikkia. Mies tanssi ja soitti rumpukapuloilla. Minä vaan makasin. Kaikki raajat tuntuivat niin raskailta, että vessassa käyminenkin tuotti ongelmia. Mies joutui taluttamaan mut sinne. Hehee. 

Myöhemmin kun vaikutus alkoi hiipua niin katsottiin vielä Viidakkokirja ja sitten käytiin nukkumaan. 

Aamulla oli ihanan rauhallinen ja rento olo. Mies saattoi minut metrolle ja kysyi milloin pääsisin taas tapaamaan häntä. Sanoin etten tiedä. 

Tuntui kurjalta hyvästellä hänet. Yleensä en osaa ikävöidä ketään, mutta tänään olen kaivannut häntä ihan älyttömästi. 

Tarina exästä

Olin 18-vuotias kun tapasimme eräissä bileissä. Ihastuin ensisilmäyksellä siihen outoon nurkassa kököttävään hyypiöön, joka hihitteli itsekseen. Kutsutaan häntä nyt vaikka Janneksi. Juttelimme jonkin verran illan aikana ja lisäsimme toisemme FB-kavereiksi. Mitään sen ihmeellisempää ei tapahtunut, koska hän oli silloin vielä varattu. Meni pari kuukautta, kunnes hän kysyi minua treffeille. Sovimme menevämme kahville, mutta jotenkin kummallisesti se muuttui lopulta viinaksi. Istuimme puistossa ja joimme ja nauroimme. Se oli elämäni onnellisin päivä.
Aloimme seurustella samantien. Olin aivan umpirakastunut. Janne oli hurmaava ja kohtelias. Hän piti ovea aina auki minulle, osti kukkia viimeisillä rahoillaan, oli hyvin sivistynyt, puhui todella kauniisti minusta jne.

Eräänä iltana meidän piti tavata yhden konsertin jälkeen. En saanut häneen kuitenkaan yhteyttä, koska hänen kännykkänsä oli kiinni ("Akku loppunut"). Oli jo myöhä ja menin sitten yhdelle kaverillemme yöksi, jonne olimme sopineet menevämme yhdessä. Kaverin luona kuulin, että hän oli aiemmin illalla nähnyt Jannen kävelevän käsikädessä jonkun toisen naisen kanssa. Pian Janne sitten saapui meidän luoksemme. Hän väitti ettei mitään ollut tapahtunut. Uskoin. Muutimme yhteen seuraavalla viikolla.

Janne alkoi olla väkivaltainen ja hän joi jatkuvasti. Hänellä oli tapana laittaa minut iltaisin toiseen huoneeseen, enkä saanut tulla sieltä pois. Sillä aikaa hän chattaili toisten naisten kanssa. (Joskus hän unohti poistaa sivuhistorian..) Sain tietää, että hän kuului mm. Alaston Suomeen ja Kuvakkeeseen, joissa hän esiintyi sinkkuna ja etsi naisia. En tajua, miksi en pystynyt jättämään häntä. Luulin kai, että hän jotenkin mystisesti muuttuisi, jos rakastaisin tarpeeksi...... Samalla oma pahaoloni lisääntyi jatkuvasti. Hakeuduin lääkäriin masennuksen takia. Janne sanoi inhoavansa masennustani ja että minun pitäisi peittää se. Hän vähätteli ongelmiani, vaikka ne johtuivat täysin hänestä.
Minusta kehittyi mestari murtautumaan hänen Kuvake/AS/skype/chatti/gmail/mikävaan -tileille. Käytin kaiken energiani selvittääkseni mitä selkäni takana tapahtui ja mitä enemmän tiesin, sitä enemmän se sattui.

Aina kun sain hänet kiinni pettämisestä, minä vain olin hiljaa. En pystynyt ottamaan asiaa puheeksi. Vasta kun hän huomasi oudon ja etäisen käytökseni, hän sai puristettua tiedon minusta ulos ja haukkui minut, kun olin mennyt tutkimaan hänen salaisuuksiaan. Ei tietenkään toisen viestejä saisi tutkia.. mutta sama kierre jatkui silti 2½ vuotta.
Sain hänet kiinni pettämisestä -> Hän lupasi ettei sama toistu -> Uskoin -> Kuukausi meni hyvin -> ja sitten taas sama juttu alusta.

Välillä Janne sanoi lähtevänsä esim. kauppaan, mutta katosikin pariksi päiväksi. Olin paniikissa koko sen ajan. Itkin hysteerisesti ja soitin kaikki kaverimme läpi, jos joku olisi tiennyt missä hän on. Sitten hän tuli kotiin ihan niinkuin ei olisi tehnyt mitään väärää.
Ei ihme, että hajosin lopulta. Olin täysin riippuvainen hänestä. Jossain vaiheessa tilanne äityi niin pahaksi, etten pystynyt päästämään häntä edes yksin vessaan. Pelkäsin heti, että hän tekstailee jonkun naisen kanssa. Jätin jopa silloisen työpaikkani, koska en pystynyt olla erossa Jannesta yhtään. Sairasta.
Uhkailin Jannea jättämisellä monesti, mutta rakastin kuitenkin liikaa, enkä pystynyt siihen. Yritin satoja kertoja selittää, että vika oli hänessä. Jotenkin hän aina käänsi kaiken syykseni ja sitten minä olin se, joka pyysi anteeksi...

Sitten tulin vahingossa raskaaksi.

Ajattelin, että nyt hän muuttuu. Hän lopettaa ryyppäämisen ja alkaa elää normaalia elämää. Kuinka naiivi olinkaan! En kestä, hahahaa :D Koko raskauden ajan Janne katoili, tuhlasi kaikki rahamme ja jahtasi muita naisia.

Kun poikamme oli n. 4kk, onnistuin vihdoinkin lopettamaan suhteen ja Janne muutti pois yhteisestä kodistamme. Oli pakko laittaa poika etusijalle, vaikka eroaminen tuntuikin erittäin vaikealta. Se oli kuitenkin paras päätös ikinä.

Silti vieläkin rakastan Jannea. Hän haluaisi minut takaisin, mutta en enää anna itseni joutua siihen tilanteeseen. En enää ikinä.

It's alright

Pahin osuus on taas ohitettu. Nyt on suht normaali olo, pientä alakuloa enää havaittavissa. Jes! Kävin tänään ostamassa vielä viimeiset joululahjat, kun tuntui ettei siskolle ja vanhemmille ollut tarpeeksi. Nyt olen tyytyväinen.

Poika valvottaa mua vieläkin öisin. Univelkaa on järkyttävä määrä, mutta jotenkin sitä aina vaan jaksaa, vaikka luulee olevansa äärirajoillaan.

Olen muuttunut puolen vuoden aikana ihan hirveästi. En tiedä onko se "oikea minä" tulossa esiin ja tämä "sairaalloinen vanha minä" väistymässä sen tieltä, vai yritänkö olla taas jotain mitä en ole? Olen kiinnostunut uusista asioista esim. eläinten oikeuksista, superfoodeista ja politiikasta (!!!!!!!!)
Tälläkin hetkellä lipitän avocado-maca-smoothietani ja luen Twitteristä Greenpeacen ja Taloussanomien uusimpia päivityksiä. Ilmoittauduin myös Punaisen ristin toimintaan mukaan. Pääsen keväällä lipaskerääjäksi ja piakkoin myös ulkoiluttamaan vanhainkodin mummoja! Siistiä.

Tuntuu, että olen jotenkin vapautunut entisistä kahleista. En ole enää läheskään niin neuroottinen ja hysteerinen kaikista asioista.
Tosin tänään meinasin alkaa itkeä ja panikoimaan, kun melkein tiputin yhden lasikoristeen lattialle kaupassa.


Mies kysyi äsken, että voiko tulla huomenna kylään! Hurjaa. Se oikeesti tulee niinku se lupasikin.

Putosin

Tulihan se paska olo sittenkin. Hypomania loppui kuin seinään ja nyt olen ollut pari päivää niin kiukkuinen, ahdistunut ja kärsimätön raivopää. 

Ärähdän heti, jos poika meluaa, kitisee tai tekee mitä tahansa "väärää". En kestä sitä yhtään. Tällä hetkellä mun pitäisi vain saada olla yksin ja rauhassa. Väsyttää. Välillä vaan tunnen niin suurta raivoa ja vihaa tuota maailman ihaninta olentoa kohtaan. Tuskin kukaan normaali ihminen voi ymmärtää tätä. Ei ole ketään, jonka kanssa puhua. Olen kuitenkin onnistunut äitinä paljon paremmin kuin olisin osannut odottaa. Teen meille joka päivä ruuan, kämppäkin on yleensä ihan kunnossa, pojalla on aina puhtaat vaatteet ja me ulkoillaan päivittäin. 

Kohta lähdetään kyläilemään. Auringonkukka pääsee leikkimään kahden muun pojan kanssa :)

Kävin eilen työhaastattelussa. Se meni ihan hyvin. Ei mikään unelmatyö, mutta kelpaisi... 

Mä oikeesti yritän parhaani.

Hypomania jatkuu

Tunnen olevani huono epävakaa. Miksi nuo muut kärsii ja haluaa kuolla? Miksi mulla on jatkuvasti hyvä olo? Ehkä mun diagnoosi on väärä? Mulla on oikeastaan vaan yhden kerran ollut todella paha masennuskausi. Tietty sellaisia pienempiä tulee vähän väliä, kun reagoin niin vahvasti kaikkeen, mutta suurimmaksi osaksi olen "normaali" tai hypomaaninen. Parempi toki näin päin, mutta tuntuu, että olen "epäonnistunut" epävakaana olemisessa. Haha, toi kuulostaa niin typerältä.

Tänään on ollut taas tosi kummallinen päivä. Käytiin Auringonkukan kanssa kaupassa ja mulla oli hyvin epätodellinen olo koko ajan. Tuli sellaisia outoja ajatuksia esim. miltä autot näyttää kun ne tanssii? Tuntui myös, että jotenkin vajosin toiselle tasolle. En osaa kuvailla sitä tuon paremmin.

Ostin kaupasta paljon leipomistarvikkeita sillä johonkin tämä loputon tarmokkuus piti purkaa. Pyöräytin sitten feta-pinaattipiirakan ja vielä 10 pasteijaakin. Ei se tosin helpottanu tätä oloa kuin hetkeksi.

Maanantaina voisin soittaa terkkariin...

MULLA ON HYPER-OLO

On vaikee olla paikallaan. En voi keskittyä mihinkään. Kylmiä väreitä menee.

Kuuntelen Led Zeppeliniä. Vihdoinkin sitä löytyy Spotifystä!

Kävin tänään työkkärissä.

Kelasta tuli päätös työmarkkinatuesta. Saan ihan liikaa rahaa.

Sain ostettua loputki joululahjat.

Vaikee edes lukee tätä tekstiä. ööhhh

Sorruin taas tilaamaa H&M:ltä vaatteita.

"I said it's alright. You know it's alright"

Sekalaisia kuulumisia

Mulla on ollut tosi outo vaihe jo pitkään. Entisen sosiaalisesti todella kömpelön ja varovaisen tyypin tilalle on tullut ylituttavallinen ja aloitteellinen ihminen. Mitä ihmettä. Olen seurannut tätä tilannetta nyt kesästä asti ja koko ajan vain "pahenee". Parempi tämä toki on kuin se entinen minä. Inhosin itseäni sellaisena arkailijana, joka ei pystynyt kutsumaan ketään kylään tai ehdottamaan tapaamista, koska ajattelin, että ystävilläni on parempaakin tekemistä. Aiemmin en pystynyt myöskään esim. kommentoimaan kenenkään blogiin. En edes anonyyminä. Pidin itseäni niin ala-arvoisena. Ehkä alan pikkuhiljaa voittamaan tätä sairautta? Olen saanut nyt vähän maistiaisia normaalin ihmisen elämästä ja se tuntuu mahtavalta. Ei tarvitse enää olla neuroosiensa ja kaikkien pelkojensa vanki joka ikinen hetki. Vielä on tietenkin paljon työstämistä näissä ongelmissa, mutta nyt jo tuntuu voittajalta.

Olen muuten etsinyt nyt ahkerasti töitä. Tämä kotona oleminen saa mut ihan hulluksi. Olisin halunnut olla pojan kanssa kolme vuotta kotona, mutta ei tästä tule mitään. Tarvitsen jotain muutakin tekemistä kuin vaippojen vaihtamista, ruuanlaittoa ja siivoamista. Joku helppo ja kiva osa-aikatyö kiinnostaisi. Olen tosi huono pysymään missään työpaikoissa, jos työtehtävät ovat yhtään haastavia tai jos täytyy saada aikaan jotain "tuloksia". Muserrun samantien järkyttävän stressin alle.
Haluan päästä muuttamaan täältä pikkukylästä pois takaisin Helsinkiin. Se on minun oikea kotini, jonne kuulun. Ilman työpaikkaa se vaan on täysin mahdotonta.

Inspiraatio on ollut taas huipussaan. Eilen sain valmiiksi yhden työn, joka oli ollut kesken jo ikuisuuden. Jatkoin myös toista teosta niin pitkälle kuin pystyin, mutta nyt sen täytyy antaa taas kuivua pari päivää ennen kuin voin jatkaa. Siinä mielessä öljyvärit on ikäviä, koska vihaan odottamista! Tänään taas maalasin jo kaksi uutta teosta ja vieläkin tekisi mieli jatkaa.



PS. Oon ihan rakastunut Arctic Monkeysiin. Do I Wanna Know? on T-Ä-Y-D-E-L-L-I-N-E-N. Mulla tulee mieleen Mies 1 tästä...

"Ever thought of calling when you've had a few? 

Cause I always do 

Maybe I'm too busy being yours to fall for somebody new 

Now I've thought it through 

Crawling back to you"

Yllätysvieras

Eilen illalla sain yhtäkkiä tekstarin Mies 2:lta. Hän halusi tulla kylään. Olin lievästi sanottuna hämmästynyt, mutta samalla innoissani. Hän oikeasti haluaa nähdä minua! Minulla oli kaksi tuntia aikaa meikata, siivota, tiskata ja saada poika nukkumaan. Kello oli melkein kaksitoista kun hänen bussinsa kaarsi pysäkillemme. Tykkään siitä miten hän aina halaa minua tavatessamme. Aluksi olin tosi jännittynyt. Mietin olisiko sittenkin pitänyt laittaa hiustenpidennykset, olisiko pitänyt meikata enemmän, oliko kämppä hänen mielestään sotkuinen... Aika nopeasti ne pelot unohtuivat. Hänen seurassaan on ihmeen helppo olla.

Hän oli ottanut yhden spliffin mukaan ja me polteltiin se puoliksi. Sen jälkeen pelattiin monta tuntia Muuttuvaa Labyrinttia ja Pyramidoa ja meillä oli tosi hauskaa. Mentiin nukkumaan joskus neljän aikoihin. Nukuin tosi levottomasti ne muutamat tunnit mitä oli aikaa nukkua. Heräilin jatkuvasti joko nälkään tai Auringonkukan yskään, enkä meinannut saada uudestaan unenpäästä kiinni. Ihme kyllä koko päivänä ei ole väsyttänyt yhtään enempää kuin tavallisestikaan.

Aamulla katsottiin kaikki yhdessä Muumeja. Mies 2 tuli todella hienosti toimeen Auringonkukan kanssa. Poika jopa kiipesi hänen syliinsä istumaan. Jossain vaiheessa heitettiin Mies 2 juna-asemalle ja lähtiessään hän sanoi, että haluaa tulla pian uudestaan kylään! Minä olin ollut ihan varma, ettei hän haluaisi enää tavata, kun oli saanut nähdä millainen olen kotioloissa. Hih, olen niin onnellinen!

Aloin puhumaan tänään myös Mies 1:n kanssa FB:ssä. Emme olleet puhuneet toisillemme mitään sen jälkeen, kun viikko sitten lähdin itku kurkussa hänen kämpiltään. Kaipaan häntäkin niin kovasti.

Jouluahdistus

Kohta on joulu. Ahdistaa. Jouluna täytyy antaa lahjoja, muuten ihmiset taas pettyvät. En osaa ostaa joululahjoja. Pelkään, että lahjani ovat huonoja ja vastaanottaja ei pidä niistä. Kammoan sitä lahjojen antamishetkeä, sitä kun se toinen avaa antamani paketin. Voisin pyörtyä. Alan aina selitellä siinä jotain, että "Toi nyt on vaan tommonen, kun en muuta keksinyt", vaikka oikeasti olisin nähnyt paljon vaivaa juuri sen lahjan eteen.

Lapsena rakastin joulua. Aloitin lahjatoivelistan kirjoittamisen heinäkuussa! Sitten kasvoin aikuiseksi ja huomasin, että ihmiset odottivat nyt lahjoja myös minulta. Ei, ei, ei, ei. En pysty, en osaa, en halua. Kuulostaa varmaan tosi itsekkäältä... Olen tosin sanonut heille kaikille, että en itsekään tarvitse mitään lahjaksi.

Tänä vuonna pakotin itseni kuitenkin yrittämään. Siskolle minulla on hajuvesipaketti. Piti ostaa siihen vielä jotain muutakin lisäksi, mutta rahatilanne ei luultavasti salli sitä nyt, kun joiltain muilta puuttuu lahja vielä kokonaan. Vanhemmilleni minulla on kehystetty valokuva minusta ja pojasta. Pojan isälle tilasin mukin, jossa oli hänen ja Auringonkukan kuva. Auringonkukalle on käsintehty puinen paloauto ja yksi eläinkirja, josta kuuluu ääniä. Toiseksi ja kolmanneksi nuorimmille siskoille minulla on huulikiiltoja. He ovat nimittäin alkaneet kiinnostua meikkaamisesta. Kaikista pienimmälle siskolle täytyy käydä hakemassa nukkekodin tavaroita ja äidille enkelikoriste. Sellaisen toiveen hän esitti minulle eilen. Sitten puuttuisi enää lahja parhaalle ystävälleni. Olen jättänyt hänet ilman monena vuonna ties millaisilla verukkeilla. Nyt olisi pakko keksiä jotain... Ehkä annan lahjakortin Tikettiin tai johonkin levykauppaan. Hän kun käy niin paljon keikoilla ja ostelee joka viikko uusia levyjä, joten ainakin tulisi tarpeeseen! Ei tosin mitenkään erityisen persoonallinen lahja, mutta mielestäni parempi panostaa käytettävyyteen.

Olen toisaalta helpottunut, että mies hylkäsi minut juuri nyt, eikä vasta myöhemmin. Olin stressannut hänen lahjastaan jo viikkotolkulla. Nyt ei tarvitsekaan hankkia mitään...

Parhaat nyyhkybiisit atm

Paska olo jatkuu. Suru on muuttunut enemmänkin ahdistukseksi. Tänään mulla olisi ollut hammaslääkäriaikakin, mutta onneksi se lääkäri oli sairastunut, joten saan jäädä peiton alle makaamaan. Käyn jatkuvasti katsomassa hänen kuviaan Facebookissa.... Tuntuu yksinäiseltä. Ei me edes seurusteltu tai mitään. Olen niin surkea ihminen, että sorrun kuitenkin hänen haluamaansa seksisuhteeseen, koska en pysty päästämään irti. Ahh, olen niin helppo uhri. Luulen, että hän vielä joskus rakastuu minuun, jos me vaan nähdään paljon. Haha, olen niin naiivi!

Ajattelin listata vähän biisejä, joita olen nyt kahden päivän aikana luukuttanut tauotta:

Janis Joplin - Move Over

Sinead O'Connor - Nothing Compares 2 U

New Order - Regret

R.E.M. - The One I Love

Bon Jovi - Always

Céline Dion - My Heart Will Go On

SMG - Hölmö Rakkaus

Katujen Äänet - Saanko sua rakastaa?

Whitney Houston - I Will Always Love You

Smashing Pumpkins - Stand Inside Your Love

Pyhät Tepot - Sähköshokkeja Suviyössä

Arctic Monkeys - Do I Wanna Know?

Kings of Leon - Sex On Fire

Guns N' Roses - Don't Cry

U2 - With Or Without You

Def Leppard - Love Bites

+ J. Karjalaisen koko tuotanto

Hylätty

Vein tänään pojan muutamaksi tunniksi mummilleen hoitoon. Ajoin Mies 1:n luokse. Seksin jälkeen hän sanoi, ettei halua mitään vakavaa suhdetta. "Vika ei ole sussa vaan mussa". Hahaha, jotenkin niin kulunut lause. En edes osannut olla vihainen. Makasin vain siinä sängyllä ja juttelin jotain turhaa. En halunnut näyttää, että olen heikko. Sain onneksi pidäteltyä itkua, kunnes pääsin sieltä pois. Tuntuu ihan hirveältä! Olen vaan koko loppupäivän itkeä pillittänyt ja kuunnellut surullista musiikkia. En kestä.
Hän oli juuri sellainen tyyppi, jonka kanssa olisin voinut mahdollisesti olla vaikka koko loppuelämäni. Luotin häneen. Minun oli hyvä olla hänen kanssaan. Harvinaista. En olisi ikinä uskonut, että hän pystyy minua satuttamaan. Ilmeisesti ne kilteimmät tyypit ovat juuri niitä petollisimpia.

Olen saanut kuulla parilta mieheltä, että kiinnyn liian nopeasti. En voi sille mitään. Ihastun todella herkästi ja se on samantien erittäin voimakas tunne. Kun tapaan uuden miehen, minä joko ihastun heti tai sitten ei tapahdu mitään reaktiota, eikä se tunne muutu kumpaankaan suuntaan enää koskaan. Se määrittyy sillä tapaamishetkellä. Vaikea selittää!

Tekee mieli viiltää, mutta en voi tehdä sitä. Edellisestä kerrasta on jo ikuisuus. En voi ottaa riskiä, että joku näkisi arvet.

Taide

Olen työstänyt kahden päivän aikana viittä teosta. Kaksi niistä ehti jo valmistua, mutta loppujen täytyy antaa kuivua ennen kuin voin jatkaa. Miten ihanalta maalaaminen voikaan tuntua! Pakko ostaa lisää maalauspohjia. Olen käyttänyt jo ne kaikki! Osa väreistäkin alkaa olla melkein lopussa. Minulla on miljoona ideaa päässä odottamassa. Mistä lie johtuu, mutta en ole koskaan kärsinyt luomisen tuskasta. Ehkä sisäisestä maailmastani riittää ammennettavaa loputtomasti ;D

Tykkään eniten surrealismista ja kubismista. Haluan, että teosta joutuu oikeasti tutkimaan ennen kuin se avautuu. Rakastan myös teoksia jotka "eivät esitä mitään". Tykkään myös siitä, että sellaiset teokset jakavat ihmisten mielipiteet niin rajusti. 

Tavalliset maisemamaalaukset yms. eivät säväytä minua mitenkään. Ne ovat latteita, eivätkä kerro taiteilijasta mitään (paitsi että hän on mielikuvitukseton tylsimys) Hehe. 

Taitaa olla pientä hypomaniaa ilmassa taas. Vaikea keskittyä kirjoittamaan. En saa kasaan yhtään järkeviä kappaleita. Pelkkiä yksittäisiä lauseita vain.

Anyway, minun täytyy myöntää, että Salvador Dalí on lempitaiteilijani. Muistan edelleen sen hetken, kun näin La persistència de la memòrian ensimmäistä kertaa. Olin aika pieni silloin. Varmaan 6-7 vuotta. Tuijotin vain koko illan niitä kelloja. Haluaisin niin päästä New Yorkissa sijaitsevaan Museum of Modern Artiin, jossa tietääkseni tämä teos on esillä.

Toinen suosikkini löytyi yllättäen Tumblrista. Sebastien Feraut aka Niark1.

Rakastan, rakastan, rakastan noita teoksia! Voisin tapetoida koko kämppäni noilla kuvilla. 

Eilisen tuotos.

Miesongelmia

Alkuperäinen otsikko oli "Moraaliton paska huora", mutta päätin sitten vaihtaa sen ennen kuin julkaisin tämän. Hehee. Kauhea ongelma taas miesten kanssa. Miten voi pitää kahdesta niin erilaisesta ihmisestä näin paljon? Viikonloppu oli paras aikoihin, mutta pian täytyy alkaa tekemään lopullisia ratkaisuja. Ajattelin nähdä kumpaakin vielä kerran ja sitten pakotan itseni valitsemaan ennenkuin kumpikaan juttu etenee yhtään vakavammaksi.

Näin siis kumpaakin miestä lauantaina. Ensin kävin Mies 1:n luona. Pötköteltiin vaan sen sängyllä ja juteltiin... Tunteeni vain kasvavat koko ajan tätä tyyppiä kohtaan. Se on pelottavaa. Nyt kolmen vuoden jälkeen olen vihdoin saanut itseni kasaan edellisen suhteeni jäljiltä ja voin oikeasti paremmin kuin melkeinpä ikinä! Haluan uskaltaa vielä rakastaa. En usko, että tämä tyyppi voisi ikinä tehdä niitä samoja asioita minulle kuin exäni.
Mies 1:n seurassa aina jännittää. Vatsassa lentelee perhosia ja punastelen jatkuvasti (se on ärsyttävää :D). Mietin kauheasti mitä voin sanoa ja tehdä. Pelkään jatkuvasti ettei se oikeasti pidä musta. Etsin jatkuvasti merkkejä siitä ja tulkitsen jokaisen pienenkin asian ihan väärin.

Sillä oli jotain menoa iltapäivällä, joten ei ehditty ihan kauhean kauan hengailla yhdessä. Vähäsen harmitti, kun kuitenkin nähdään vain muutaman viikon välein niin miksi hänen oli pitänyt mennä sopimaan jotain kaveriensa kanssa? Heitä hän voi nähdä milloin tahansa.
Minä yritin välttää menemästä Mies 2:n luo, joten soitin yhdelle ystävälleni, mutta hän oli juuri napannut ketipinoria ja oli menossa nukkumaan. En halunnut lähteä takaisin kotiinkaan, joten päädyin sitten Mies 2:n luo.

Aloiteltiin juomista siellä, kunnes tuli aika lähteä joihinkin bileisiin. En tuntenut sieltä ketään. Ahdisti olla pikkuyksiössä 15 ihmisen ympäröimänä. Kaikki olivat ihan sekaisin, paitsi minä, koska jostain syystä mulla ei noussut päähän yhtään. Oli silti ihan hauskaa. En puhunut kauheasti kenellekään muulle kuin Mies 2:lle ja sen yhdelle kaverille. Mies 2 on tosi rento ja sen seurassa on helppo olla. Lopulta ne muut halusivat lähteä baariin, joten minä ja Mies 2 lähdettiin takaisin sen kämpille.

Sillä oli pilveäkin. Edellisestä kerrasta olikin jo yli vuosi. Sieniäkin löytyi, mutta ne me säästettiin seuraavaan kertaan. Pidän todella paljon tästäkin tyypistä. Hän elää tunteella, tekee mitä haluaa, eikä välitä mitä muut ajattelevat. Hän saa minut myös tuntemaan itseni tärkeäksi ja arvokkaaksi. Seuraavana aamuna hän tuli oikein saattamaan minut junalle ja kyseli kovasti, että "Nähdäänhän me vielä uudestaan?" Söpöä.

Pilaan kaiken

Kahdet treffit sovittu lauantaille. Pilaan suhteen hyvään ja kunnolliseen mieheen, koska en pysty vastustamaan pahiksia. Tiedän ettei se tee muuta kuin juo viinaa, vetää nappeja ja vaihtaa muijaa kerran viikossa, mutta mutta mutta... äääh. En voi jättää menemättä. Lupaan etten nää sitä enää tuon kerran jälkeen! Sitten jatkan tämän kunnollisen tyypin tapailemista. Pakko hylätä se toinen ennen kuin meidän jutusta tulee vakavampaa...

"No ones gonna take my soul away,

I'm living like Jim Morrison"

Valitusta

Meillä on ollut ihan hirveä aamu taas vaihteeksi. Unettomat yöt alkavat vaatia veronsa ja kumpikin ollaan oltu todella kiukkuisia. Mulla paloi hermot heti aamusta, kun pojalle ei puuro maistunut. Sen jälkeen laitoin sen maalaamaan sormiväreillä. Noh, eipä sekään miellyttänyt just sillä hetkellä, vaikka eilenkin se pyysi saada maalata, mutta silloin en jaksanut alkaa sotkemaan. Vein poikaseni sitten suihkuun, koska olihan se kuitenkin ehtinyt kädet upottaa niihin maalipurkkeihin.... Auringonkukka rimpuili ja sotki maalia kaikkialle. Siinä vaiheessa suoraan sanottuna vitutti!

Koska aamupala ei ollut maistunut niin aloin nopeasti tekemään päiväruokaa. Perunaa oli vielä eiliseltä jäljellä niin täytyi vain pyöräyttää nopea jauhelihakastike. Se onneksi maistui pojalle paremmin... Sen jälkeen katseltiin hetki Muumeja ja nyt poika tuhisee onnellisena meidän sängyssä<3

Pakko hakea ne lääkkeet pian. Pinna on niin kireällä koko ajan. Suutun erittäin herkästi pienistäkin asioista. Olen todella itkuinen ja levoton. Odotan viikonloppua, että saan taas hetken hengähtää ilman lasta. Varsinaisesti mulla ei ole ongelmia jaksamisen kanssa. Pojan hoito ja kotityöt sujuvat hyvin. Tämä on vain oma sisäinen kamppailuni, joka vaikeuttaa asioita. Tarvitsen todella paljon tilaa.

Niin tykkään täst kuvasta :DDD

Nettishoppailua ja miespulmia

Olen jäänyt koukkuun nettishoppailuun. Kesästä lähtien olen käyttänyt satoja euroja minun ja Auringonkukan vaatteisiin. Se tunne, kun valitsee sieltä kaiken mitä haluaa ja klik klik vaan niin pian on paketti postissa. Ihan kuin olisi joulu joka kuukausi! Nyt meni vain 38e, kun moni tuote oli -50%. Nyt tuntuu hyvältä, mutta pian alkaa ahdistaa. Ei minulla ole onneksi mitenkään tiukkaa rahan kanssa. Ei jää koskaan pojan vaipat tai ruuat ostamatta sen takia.... mutta silti. Sain vähäksi aikaa siirrettyä shoppailuhimon huuto.nettiin. Sieltä saa kaikkea niin halvalla, mutta ei se ollut sama asia, kun tarvitsen sen hyvän olon tunteen heti! Siellä monista tavaroista täytyy jättää tarjous eikä tiedä voittaako sen lopulta itselleen vai ei. Ähhh, hankalaa.

Odotan jo innolla viikonloppua, kun saan viedä pojan hoitoon. Kahdet treffit olisi luultavasti edessä. En osaa vieläkään päättää kumman miehen haluaisin. Aina kun nään jomman kumman niin ihastun palavasti siihen ja unohdan toisen. Sitten taas toisinpäin, kun tapaan sen toisen niistä. Outoa.

Mies nro 1
Tavattiin eräissä bileissä, joissa olin hänen serkkunsa seuralaisena. Ihastuin heti tähän pikku söpöliiniin niin paljon, että hylkäsin serkun kesken illan ja lähdin tämän tyypin kanssa baariin.
Hän on erittäin kiltti ja viaton. Oikea mallikansalainen. Ah, ihanaa!

Mies nro 2
Tavattiin baarissa eräällä keikalla. Hän oli minun vieressäni siellä. Alettiin jotenkin vain jutella ja lopulta kiivettiin lavalle tanssimaan yhdessä. Sieltä jatkettiin taksilla hänen luokseen.
Hän on jännittävä ja menevä seikkailija, joka ei pysy hetkeäkään aloillaan. Ah, ihanaa!

Otanko suhteen täynnä jännitystä ja hurjia tilanteita (ja joka tuskin kestää kauaa) vai rauhallisen ja tavanomaisen suhteen (jolla saattaisi olla mahdollisuus kestää pidempäänkin). Tyhmää, että edes mietin tällaista. Vastauksen pitäisi olla ilmiselvä...... Mä en ikinä opi.

Muskari

Tänään rakas Auringonkukkani (tosi miehekäs peitenimi..) herätti mut jo puoli seiskalta. Ah, miten ihanaa! Nämä on näitä äitiyden iloja. Ei siinä sitten auttanut muu kuin nousta laittamaan aamupalaa pöytään. Muskariin piti lähteä vasta kymmeneksi, joten otettiin vaan rennosti, syötiin ja katsottiin Muumeja. Jaksoin jopa meikata tänään! Normaalisti en meikkaa muuten kuin bileitä varten, mutta tänään oli niin hyvä fiilis heti aamusta, että ajattelin laittautua vähän paremmin.

Enää mua ei jännitä ihan niin paljon käydä muskarissa. Aluksi jouduin pakottamaan itseni sinne joka kerta ja mietin koko ajan teenkö kaiken nyt oikein ja olenko oikeanlainen. Olisikohan pitänyt sittenkin komentaa Auringonkukkaa tuossa tilanteessa? Ajatteleekohan ne nyt ettei meillä ole yhtään rajoja? Onkohan mulla tarpeeksi aikuismaiset vaatteet? Annankohan itsestäni nyt liian pinnallisen kuvan, kun olen ainut äiti jolla on meikkiä? Mietin ihan jatkuvasti, mitä muut ajattelevat minusta. Se on rasittavaa. En juurikaan uskalla laulaa ja leikkiä siellä muskarissa. Siihen en vielä pysty :D Onneksi Auringonkukka tykkää mennä siellä itsekseen ja mä saan kököttää omalla paikallani hiljaa katsellen.  
Alkusyksystä Auringonkukalla oli vähän vaikeampi vaihe ja se aina kiukkusi muskarissa. Heittäytyi oikein maahan raivoamaan. Silloin oli lopettaminen aika lähellä, kun hävetti joka kerta niin paljon. Pelkäsin olevani surkea äiti muiden silmissä. Onneksi se vaihe meni ohi. Kyllähän Auringonkukka vieläkin hermostuu, kun soittimet pitää antaa pois, mutta ei enää yhtään niin paljon kuin ennen! Auringonkukka on kaikista vanhin niistä lapsista, joten niillä muilla ei ole vielä edes tullut samanlaisena tuota omaa tahtoa esille. Kaikki muut äidit taas ovat minua vanhempia ja tuntui, että minun piti jotenkin todistella osaavani hoitaa lastani. Onneksi sekin pelko on jo hieman helpottanut, koska muut äidit osoittautuivat todella mukaviksi. Nyt pystyn itsekin edes vähän nauttimaan tästä harrastuksesta, kun ei tarvitse olla koko aikaa paniikissa.


Tässä muuten biisi, josta nappasin blogin nimen:

Psykoterapiaan?

Pitäisiköhän aloittaa psykoterapia uudestaan? Ehdin siellä puolisen vuotta käymään ennen pojan syntymää. Vaikka minulla silloin jo diagnoosi olikin niin en ollut mitenkään sisäistänyt sitä. En ollut lukenut papereitani tai mitään. Kävin vain terapiassa juttelemassa lähinnä lapsuudestani ja silloisista parisuhdeongelmista. Haluaisin nyt päästä kunnolla puhumaan häiriöistäni.

Kävin siis kuvataideterapiassa, joka oli erittäin sopiva terapiamuoto minulle. En olisi pystynyt vain istumaan paikoillaan tekemättä mitään. Inhoan myös silmiin tuijottamista, joten se olisi ollut liian ahdistavaa ja olisin luultavasti lopettanut käynnit aika pian. Oli niin ihanaa saada piirtää tai maalata samaan aikaan kun juteltiin Sinikan kanssa. Niiden käyntien jälkeen oli aina jotenkin helpompi olla.

En tiedä muodostuuko ongelmia sitten Kelan kanssa, kun ei minulla itselläni ole mitään B-lausuntoja sun muita lappusia olemassa. En tiedä olenko edes koskaan saanut niitä? Vai olenko vaan hukannut ne jossain vaiheessa... Joutuisinko aloittamaan koko diagnoosisotkun alusta? Mihin otan edes yhteyttä? Jos joku osaisi neuvoa niin olisin erittäin kiitollinen. En saa tätä muuten koskaan hoidettua. Nyt kun poikakin aloittaa pian päiväkodin niin minulla olisi vihdoinkin mahdollisuus jatkaa käyntejä.

Otin äsken esille ensimmäistä kertaa terapian päättymisen jälkeen teokset, joita siellä väkersin. Jotenkin alkaa ahdistaa, kun noita katselee. Tuossa ei ole edes kaikki piirustukset, mutta eiköhän noista saa jonkinlaisen kuvan, että mitä mun päässä on liikkunut tuolloin.... Nuo yrittää olla kronologisessa järjestyksessä, mutta aika vähäisiä muistikuvia mulla on tosta ajasta niin enpä ihan satavarma ole. Oli henkisesti tosi levotonta aikaa..

Ensimmäinen teokseni terapiassa! Siellä oli semmoisia muovieläimiä hyllyssä. Valitsin niistä mielenkiintoisimman malliksi.

Perhosia ja kukkia. Hahaha. Ärsyttää tuo punainen kukka tuolla nurkassa.

Oliskohan tämäkin ollut jostain lelufiguurista mallinnettu?

Tajunnanvirtaa....

Lisää apinoita!

Psykedeelinen riikinkukko

Lisää hempeitä kukkasia..

Hypomania

Ian Curtis, ah mikä mies! Aina välillä tulee jaksoja jolloin en mitään muuta musiikkia kuuntelekaan kuin Joy Divisionia. Viimeksi loppukesästä mulla oli tällainen vaihe. Miten musiikki voikaan puhutella mua tällä tavalla? Herra Curtis osasi kuvailla mun tuntemuksia niin täydellisesti. Taidan olla taas jossain lievässä hypomaniassa. Tuntuu unenomaiselta. Kaikki näyttää kauniilta. Päässä pyörii. Tekstiä syntyy kuin itsestään. Sydän pamppailee. Tulee vilunväristyksiä. Kaikki on niin täydellistä. 

Jotenkin mä kuuntelen Joy Divisionia aina tässä vaiheessa, enkä silloin kun masentaa ja kaikki on perseestä. 

It's getting faster, moving faster now, it's getting out of hand

Poika heräsi äsken ja menin sen viereen köllöttelemään sängylle. Katsottiin yhdessä katossa olevia tähtitarroja ja poika yritti kurkottaa niihin. Oivoi, niin söpöä! Miten ketään voikaan rakastaa näin paljon? Nyt täytyy lähteä vähän ulkoilemaan puistoon kun aurinkokin vihdoin paistaa!

Uusi alku

Oli pakko luoda kokonaan uusi blogi, johon pystyn paremmin kirjoittamaan elämästäni. Kirjoitan myös erästä toista blogia omalla nimelläni, mutta valitettavasti sukulaiseni ja kaverini löysivät sen ja nyt tuntuu, että en pysty avautumaan sinne enää mistään!

Kärsin siis epävakaasta persoonallisuushäiriöstä ja olen myös äiti. Ehkä ymmärrättekin, että nämä kaksi asiaa eivät välttämättä sovi kauhean hyvin yhteen. Siksi omalla nimellä avoimesti kirjoittaminen noista asioista saattaa olla hieman hankalaa...
Asun lapseni kanssa kahdestaan Uudenmaan alueella. Lapsen isä asuu suht lähellä, mutta ihan ongelmaton ihminen ei ole hänkään. Kuvioissa hän pyörii välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän. Tällä hetkellä häntä ei ole juuri näkynyt.
Poikani on aika usein hoidossa vanhemmillani ja sillä aikaa itse sitten ryyppään ja sekoilen. Miehet ovat lähiaikoina vaihtuneet tiuhaa tahtia. Olen nyt tapaillut erästä miestä muutaman kuukauden, mutta viime viikonloppuna tutustuin taas uuteen ihmiseen, joka vei multa jalat alta totaalisesti ja jonka haluan tavata uudestaan. Ajaudun jatkuvasti tähän samaan umpikujaan. En osaa päättää kenet oikeasti haluaisin!

En ole syönyt lääkkeitäni yli viikkoon ja se alkaa tuntua. Olen käyttänyt lääkkeitä satunnaisesti muutaman viime vuoden aikana. Nyt taas ajattelin kokeilla, miten pärjään ilman. (Oikeasti lääkkeet loppuivat enkä ole vain saanut aikaiseksi haettua niitä lisää.....)