Oi sienet, sienet

Lauantaipäivällä lähetin Miehelle viestin, että monelta nähdään. Hän vastasi: "When the sun goes down". Ahh, niin mystistä! 

Illalla menin sitten hänen luokseen. Mulla vilisi taas miljoona perhosta mahassa. Mies ehdotti, että tehtäisiin yhdessä ruokaa, joten lähdettiin kauppaan. Parasta tuossa tyypissä on se, että hänen kanssaan ei tarvitse höpöttää koko ajan. Saan olla hiljaa, eikä se tunnu ahdistavalta niin kuin muiden kanssa. 

Valmistettiin ihanaa wokkia ja maisteltiin samalla vähän viiniä. Olin hieman yllättynyt. En olisi osannut odottaa häneltä tällaista! :)

Myöhemmin illalla Mies kaivoi laatikostaan sienet ja jakoi ne meille puoliksi. Laitettiin LSD:stä kertova dokumentti pyörimään ja katsottiin sitä jonkin aikaa. Yhtäkkiä mua alkoi naurattaa vähän väliä ja tuli hassu olo. Menin sängylle makaamaan ja koin kaikkea niin mieletöntä, ettei sitä pysty kunnolla selittämään. Olin jossain pelissä sisällä ja siellä tuli erilaisia tasoja. Aina kun avasi silmät, tuntui todella oudolta olla edelleen siinä samassa huoneessa. Niin kuin mies sanoi: "Näen enemmän silmät kiinni kuin auki". 

Jossain vaiheessa me oltiin jonkun pikkutytön nukkekodin sisällä. Se oli aika hurjaa. 

Poltettiin vähän pilveäkin välillä boostaamaan sitä. Tuntui, että aurinko paistoi ja kesätuuli puhalsi, vaikka oli yö. Yritin kirjoittaa kännykällä viestiä yhdelle kaverille, mutta siitä ei tullut mitään! Kännykän valo näytti niin friikiltä. 

Kuunneltiin sekoa musiikkia. Mies tanssi ja soitti rumpukapuloilla. Minä vaan makasin. Kaikki raajat tuntuivat niin raskailta, että vessassa käyminenkin tuotti ongelmia. Mies joutui taluttamaan mut sinne. Hehee. 

Myöhemmin kun vaikutus alkoi hiipua niin katsottiin vielä Viidakkokirja ja sitten käytiin nukkumaan. 

Aamulla oli ihanan rauhallinen ja rento olo. Mies saattoi minut metrolle ja kysyi milloin pääsisin taas tapaamaan häntä. Sanoin etten tiedä. 

Tuntui kurjalta hyvästellä hänet. Yleensä en osaa ikävöidä ketään, mutta tänään olen kaivannut häntä ihan älyttömästi. 

Tarina exästä

Olin 18-vuotias kun tapasimme eräissä bileissä. Ihastuin ensisilmäyksellä siihen outoon nurkassa kököttävään hyypiöön, joka hihitteli itsekseen. Kutsutaan häntä nyt vaikka Janneksi. Juttelimme jonkin verran illan aikana ja lisäsimme toisemme FB-kavereiksi. Mitään sen ihmeellisempää ei tapahtunut, koska hän oli silloin vielä varattu. Meni pari kuukautta, kunnes hän kysyi minua treffeille. Sovimme menevämme kahville, mutta jotenkin kummallisesti se muuttui lopulta viinaksi. Istuimme puistossa ja joimme ja nauroimme. Se oli elämäni onnellisin päivä.
Aloimme seurustella samantien. Olin aivan umpirakastunut. Janne oli hurmaava ja kohtelias. Hän piti ovea aina auki minulle, osti kukkia viimeisillä rahoillaan, oli hyvin sivistynyt, puhui todella kauniisti minusta jne.

Eräänä iltana meidän piti tavata yhden konsertin jälkeen. En saanut häneen kuitenkaan yhteyttä, koska hänen kännykkänsä oli kiinni ("Akku loppunut"). Oli jo myöhä ja menin sitten yhdelle kaverillemme yöksi, jonne olimme sopineet menevämme yhdessä. Kaverin luona kuulin, että hän oli aiemmin illalla nähnyt Jannen kävelevän käsikädessä jonkun toisen naisen kanssa. Pian Janne sitten saapui meidän luoksemme. Hän väitti ettei mitään ollut tapahtunut. Uskoin. Muutimme yhteen seuraavalla viikolla.

Janne alkoi olla väkivaltainen ja hän joi jatkuvasti. Hänellä oli tapana laittaa minut iltaisin toiseen huoneeseen, enkä saanut tulla sieltä pois. Sillä aikaa hän chattaili toisten naisten kanssa. (Joskus hän unohti poistaa sivuhistorian..) Sain tietää, että hän kuului mm. Alaston Suomeen ja Kuvakkeeseen, joissa hän esiintyi sinkkuna ja etsi naisia. En tajua, miksi en pystynyt jättämään häntä. Luulin kai, että hän jotenkin mystisesti muuttuisi, jos rakastaisin tarpeeksi...... Samalla oma pahaoloni lisääntyi jatkuvasti. Hakeuduin lääkäriin masennuksen takia. Janne sanoi inhoavansa masennustani ja että minun pitäisi peittää se. Hän vähätteli ongelmiani, vaikka ne johtuivat täysin hänestä.
Minusta kehittyi mestari murtautumaan hänen Kuvake/AS/skype/chatti/gmail/mikävaan -tileille. Käytin kaiken energiani selvittääkseni mitä selkäni takana tapahtui ja mitä enemmän tiesin, sitä enemmän se sattui.

Aina kun sain hänet kiinni pettämisestä, minä vain olin hiljaa. En pystynyt ottamaan asiaa puheeksi. Vasta kun hän huomasi oudon ja etäisen käytökseni, hän sai puristettua tiedon minusta ulos ja haukkui minut, kun olin mennyt tutkimaan hänen salaisuuksiaan. Ei tietenkään toisen viestejä saisi tutkia.. mutta sama kierre jatkui silti 2½ vuotta.
Sain hänet kiinni pettämisestä -> Hän lupasi ettei sama toistu -> Uskoin -> Kuukausi meni hyvin -> ja sitten taas sama juttu alusta.

Välillä Janne sanoi lähtevänsä esim. kauppaan, mutta katosikin pariksi päiväksi. Olin paniikissa koko sen ajan. Itkin hysteerisesti ja soitin kaikki kaverimme läpi, jos joku olisi tiennyt missä hän on. Sitten hän tuli kotiin ihan niinkuin ei olisi tehnyt mitään väärää.
Ei ihme, että hajosin lopulta. Olin täysin riippuvainen hänestä. Jossain vaiheessa tilanne äityi niin pahaksi, etten pystynyt päästämään häntä edes yksin vessaan. Pelkäsin heti, että hän tekstailee jonkun naisen kanssa. Jätin jopa silloisen työpaikkani, koska en pystynyt olla erossa Jannesta yhtään. Sairasta.
Uhkailin Jannea jättämisellä monesti, mutta rakastin kuitenkin liikaa, enkä pystynyt siihen. Yritin satoja kertoja selittää, että vika oli hänessä. Jotenkin hän aina käänsi kaiken syykseni ja sitten minä olin se, joka pyysi anteeksi...

Sitten tulin vahingossa raskaaksi.

Ajattelin, että nyt hän muuttuu. Hän lopettaa ryyppäämisen ja alkaa elää normaalia elämää. Kuinka naiivi olinkaan! En kestä, hahahaa :D Koko raskauden ajan Janne katoili, tuhlasi kaikki rahamme ja jahtasi muita naisia.

Kun poikamme oli n. 4kk, onnistuin vihdoinkin lopettamaan suhteen ja Janne muutti pois yhteisestä kodistamme. Oli pakko laittaa poika etusijalle, vaikka eroaminen tuntuikin erittäin vaikealta. Se oli kuitenkin paras päätös ikinä.

Silti vieläkin rakastan Jannea. Hän haluaisi minut takaisin, mutta en enää anna itseni joutua siihen tilanteeseen. En enää ikinä.

It's alright

Pahin osuus on taas ohitettu. Nyt on suht normaali olo, pientä alakuloa enää havaittavissa. Jes! Kävin tänään ostamassa vielä viimeiset joululahjat, kun tuntui ettei siskolle ja vanhemmille ollut tarpeeksi. Nyt olen tyytyväinen.

Poika valvottaa mua vieläkin öisin. Univelkaa on järkyttävä määrä, mutta jotenkin sitä aina vaan jaksaa, vaikka luulee olevansa äärirajoillaan.

Olen muuttunut puolen vuoden aikana ihan hirveästi. En tiedä onko se "oikea minä" tulossa esiin ja tämä "sairaalloinen vanha minä" väistymässä sen tieltä, vai yritänkö olla taas jotain mitä en ole? Olen kiinnostunut uusista asioista esim. eläinten oikeuksista, superfoodeista ja politiikasta (!!!!!!!!)
Tälläkin hetkellä lipitän avocado-maca-smoothietani ja luen Twitteristä Greenpeacen ja Taloussanomien uusimpia päivityksiä. Ilmoittauduin myös Punaisen ristin toimintaan mukaan. Pääsen keväällä lipaskerääjäksi ja piakkoin myös ulkoiluttamaan vanhainkodin mummoja! Siistiä.

Tuntuu, että olen jotenkin vapautunut entisistä kahleista. En ole enää läheskään niin neuroottinen ja hysteerinen kaikista asioista.
Tosin tänään meinasin alkaa itkeä ja panikoimaan, kun melkein tiputin yhden lasikoristeen lattialle kaupassa.


Mies kysyi äsken, että voiko tulla huomenna kylään! Hurjaa. Se oikeesti tulee niinku se lupasikin.

Putosin

Tulihan se paska olo sittenkin. Hypomania loppui kuin seinään ja nyt olen ollut pari päivää niin kiukkuinen, ahdistunut ja kärsimätön raivopää. 

Ärähdän heti, jos poika meluaa, kitisee tai tekee mitä tahansa "väärää". En kestä sitä yhtään. Tällä hetkellä mun pitäisi vain saada olla yksin ja rauhassa. Väsyttää. Välillä vaan tunnen niin suurta raivoa ja vihaa tuota maailman ihaninta olentoa kohtaan. Tuskin kukaan normaali ihminen voi ymmärtää tätä. Ei ole ketään, jonka kanssa puhua. Olen kuitenkin onnistunut äitinä paljon paremmin kuin olisin osannut odottaa. Teen meille joka päivä ruuan, kämppäkin on yleensä ihan kunnossa, pojalla on aina puhtaat vaatteet ja me ulkoillaan päivittäin. 

Kohta lähdetään kyläilemään. Auringonkukka pääsee leikkimään kahden muun pojan kanssa :)

Kävin eilen työhaastattelussa. Se meni ihan hyvin. Ei mikään unelmatyö, mutta kelpaisi... 

Mä oikeesti yritän parhaani.

Hypomania jatkuu

Tunnen olevani huono epävakaa. Miksi nuo muut kärsii ja haluaa kuolla? Miksi mulla on jatkuvasti hyvä olo? Ehkä mun diagnoosi on väärä? Mulla on oikeastaan vaan yhden kerran ollut todella paha masennuskausi. Tietty sellaisia pienempiä tulee vähän väliä, kun reagoin niin vahvasti kaikkeen, mutta suurimmaksi osaksi olen "normaali" tai hypomaaninen. Parempi toki näin päin, mutta tuntuu, että olen "epäonnistunut" epävakaana olemisessa. Haha, toi kuulostaa niin typerältä.

Tänään on ollut taas tosi kummallinen päivä. Käytiin Auringonkukan kanssa kaupassa ja mulla oli hyvin epätodellinen olo koko ajan. Tuli sellaisia outoja ajatuksia esim. miltä autot näyttää kun ne tanssii? Tuntui myös, että jotenkin vajosin toiselle tasolle. En osaa kuvailla sitä tuon paremmin.

Ostin kaupasta paljon leipomistarvikkeita sillä johonkin tämä loputon tarmokkuus piti purkaa. Pyöräytin sitten feta-pinaattipiirakan ja vielä 10 pasteijaakin. Ei se tosin helpottanu tätä oloa kuin hetkeksi.

Maanantaina voisin soittaa terkkariin...

MULLA ON HYPER-OLO

On vaikee olla paikallaan. En voi keskittyä mihinkään. Kylmiä väreitä menee.

Kuuntelen Led Zeppeliniä. Vihdoinkin sitä löytyy Spotifystä!

Kävin tänään työkkärissä.

Kelasta tuli päätös työmarkkinatuesta. Saan ihan liikaa rahaa.

Sain ostettua loputki joululahjat.

Vaikee edes lukee tätä tekstiä. ööhhh

Sorruin taas tilaamaa H&M:ltä vaatteita.

"I said it's alright. You know it's alright"

Sekalaisia kuulumisia

Mulla on ollut tosi outo vaihe jo pitkään. Entisen sosiaalisesti todella kömpelön ja varovaisen tyypin tilalle on tullut ylituttavallinen ja aloitteellinen ihminen. Mitä ihmettä. Olen seurannut tätä tilannetta nyt kesästä asti ja koko ajan vain "pahenee". Parempi tämä toki on kuin se entinen minä. Inhosin itseäni sellaisena arkailijana, joka ei pystynyt kutsumaan ketään kylään tai ehdottamaan tapaamista, koska ajattelin, että ystävilläni on parempaakin tekemistä. Aiemmin en pystynyt myöskään esim. kommentoimaan kenenkään blogiin. En edes anonyyminä. Pidin itseäni niin ala-arvoisena. Ehkä alan pikkuhiljaa voittamaan tätä sairautta? Olen saanut nyt vähän maistiaisia normaalin ihmisen elämästä ja se tuntuu mahtavalta. Ei tarvitse enää olla neuroosiensa ja kaikkien pelkojensa vanki joka ikinen hetki. Vielä on tietenkin paljon työstämistä näissä ongelmissa, mutta nyt jo tuntuu voittajalta.

Olen muuten etsinyt nyt ahkerasti töitä. Tämä kotona oleminen saa mut ihan hulluksi. Olisin halunnut olla pojan kanssa kolme vuotta kotona, mutta ei tästä tule mitään. Tarvitsen jotain muutakin tekemistä kuin vaippojen vaihtamista, ruuanlaittoa ja siivoamista. Joku helppo ja kiva osa-aikatyö kiinnostaisi. Olen tosi huono pysymään missään työpaikoissa, jos työtehtävät ovat yhtään haastavia tai jos täytyy saada aikaan jotain "tuloksia". Muserrun samantien järkyttävän stressin alle.
Haluan päästä muuttamaan täältä pikkukylästä pois takaisin Helsinkiin. Se on minun oikea kotini, jonne kuulun. Ilman työpaikkaa se vaan on täysin mahdotonta.

Inspiraatio on ollut taas huipussaan. Eilen sain valmiiksi yhden työn, joka oli ollut kesken jo ikuisuuden. Jatkoin myös toista teosta niin pitkälle kuin pystyin, mutta nyt sen täytyy antaa taas kuivua pari päivää ennen kuin voin jatkaa. Siinä mielessä öljyvärit on ikäviä, koska vihaan odottamista! Tänään taas maalasin jo kaksi uutta teosta ja vieläkin tekisi mieli jatkaa.



PS. Oon ihan rakastunut Arctic Monkeysiin. Do I Wanna Know? on T-Ä-Y-D-E-L-L-I-N-E-N. Mulla tulee mieleen Mies 1 tästä...

"Ever thought of calling when you've had a few? 

Cause I always do 

Maybe I'm too busy being yours to fall for somebody new 

Now I've thought it through 

Crawling back to you"

Yllätysvieras

Eilen illalla sain yhtäkkiä tekstarin Mies 2:lta. Hän halusi tulla kylään. Olin lievästi sanottuna hämmästynyt, mutta samalla innoissani. Hän oikeasti haluaa nähdä minua! Minulla oli kaksi tuntia aikaa meikata, siivota, tiskata ja saada poika nukkumaan. Kello oli melkein kaksitoista kun hänen bussinsa kaarsi pysäkillemme. Tykkään siitä miten hän aina halaa minua tavatessamme. Aluksi olin tosi jännittynyt. Mietin olisiko sittenkin pitänyt laittaa hiustenpidennykset, olisiko pitänyt meikata enemmän, oliko kämppä hänen mielestään sotkuinen... Aika nopeasti ne pelot unohtuivat. Hänen seurassaan on ihmeen helppo olla.

Hän oli ottanut yhden spliffin mukaan ja me polteltiin se puoliksi. Sen jälkeen pelattiin monta tuntia Muuttuvaa Labyrinttia ja Pyramidoa ja meillä oli tosi hauskaa. Mentiin nukkumaan joskus neljän aikoihin. Nukuin tosi levottomasti ne muutamat tunnit mitä oli aikaa nukkua. Heräilin jatkuvasti joko nälkään tai Auringonkukan yskään, enkä meinannut saada uudestaan unenpäästä kiinni. Ihme kyllä koko päivänä ei ole väsyttänyt yhtään enempää kuin tavallisestikaan.

Aamulla katsottiin kaikki yhdessä Muumeja. Mies 2 tuli todella hienosti toimeen Auringonkukan kanssa. Poika jopa kiipesi hänen syliinsä istumaan. Jossain vaiheessa heitettiin Mies 2 juna-asemalle ja lähtiessään hän sanoi, että haluaa tulla pian uudestaan kylään! Minä olin ollut ihan varma, ettei hän haluaisi enää tavata, kun oli saanut nähdä millainen olen kotioloissa. Hih, olen niin onnellinen!

Aloin puhumaan tänään myös Mies 1:n kanssa FB:ssä. Emme olleet puhuneet toisillemme mitään sen jälkeen, kun viikko sitten lähdin itku kurkussa hänen kämpiltään. Kaipaan häntäkin niin kovasti.

Jouluahdistus

Kohta on joulu. Ahdistaa. Jouluna täytyy antaa lahjoja, muuten ihmiset taas pettyvät. En osaa ostaa joululahjoja. Pelkään, että lahjani ovat huonoja ja vastaanottaja ei pidä niistä. Kammoan sitä lahjojen antamishetkeä, sitä kun se toinen avaa antamani paketin. Voisin pyörtyä. Alan aina selitellä siinä jotain, että "Toi nyt on vaan tommonen, kun en muuta keksinyt", vaikka oikeasti olisin nähnyt paljon vaivaa juuri sen lahjan eteen.

Lapsena rakastin joulua. Aloitin lahjatoivelistan kirjoittamisen heinäkuussa! Sitten kasvoin aikuiseksi ja huomasin, että ihmiset odottivat nyt lahjoja myös minulta. Ei, ei, ei, ei. En pysty, en osaa, en halua. Kuulostaa varmaan tosi itsekkäältä... Olen tosin sanonut heille kaikille, että en itsekään tarvitse mitään lahjaksi.

Tänä vuonna pakotin itseni kuitenkin yrittämään. Siskolle minulla on hajuvesipaketti. Piti ostaa siihen vielä jotain muutakin lisäksi, mutta rahatilanne ei luultavasti salli sitä nyt, kun joiltain muilta puuttuu lahja vielä kokonaan. Vanhemmilleni minulla on kehystetty valokuva minusta ja pojasta. Pojan isälle tilasin mukin, jossa oli hänen ja Auringonkukan kuva. Auringonkukalle on käsintehty puinen paloauto ja yksi eläinkirja, josta kuuluu ääniä. Toiseksi ja kolmanneksi nuorimmille siskoille minulla on huulikiiltoja. He ovat nimittäin alkaneet kiinnostua meikkaamisesta. Kaikista pienimmälle siskolle täytyy käydä hakemassa nukkekodin tavaroita ja äidille enkelikoriste. Sellaisen toiveen hän esitti minulle eilen. Sitten puuttuisi enää lahja parhaalle ystävälleni. Olen jättänyt hänet ilman monena vuonna ties millaisilla verukkeilla. Nyt olisi pakko keksiä jotain... Ehkä annan lahjakortin Tikettiin tai johonkin levykauppaan. Hän kun käy niin paljon keikoilla ja ostelee joka viikko uusia levyjä, joten ainakin tulisi tarpeeseen! Ei tosin mitenkään erityisen persoonallinen lahja, mutta mielestäni parempi panostaa käytettävyyteen.

Olen toisaalta helpottunut, että mies hylkäsi minut juuri nyt, eikä vasta myöhemmin. Olin stressannut hänen lahjastaan jo viikkotolkulla. Nyt ei tarvitsekaan hankkia mitään...

Parhaat nyyhkybiisit atm

Paska olo jatkuu. Suru on muuttunut enemmänkin ahdistukseksi. Tänään mulla olisi ollut hammaslääkäriaikakin, mutta onneksi se lääkäri oli sairastunut, joten saan jäädä peiton alle makaamaan. Käyn jatkuvasti katsomassa hänen kuviaan Facebookissa.... Tuntuu yksinäiseltä. Ei me edes seurusteltu tai mitään. Olen niin surkea ihminen, että sorrun kuitenkin hänen haluamaansa seksisuhteeseen, koska en pysty päästämään irti. Ahh, olen niin helppo uhri. Luulen, että hän vielä joskus rakastuu minuun, jos me vaan nähdään paljon. Haha, olen niin naiivi!

Ajattelin listata vähän biisejä, joita olen nyt kahden päivän aikana luukuttanut tauotta:

Janis Joplin - Move Over

Sinead O'Connor - Nothing Compares 2 U

New Order - Regret

R.E.M. - The One I Love

Bon Jovi - Always

Céline Dion - My Heart Will Go On

SMG - Hölmö Rakkaus

Katujen Äänet - Saanko sua rakastaa?

Whitney Houston - I Will Always Love You

Smashing Pumpkins - Stand Inside Your Love

Pyhät Tepot - Sähköshokkeja Suviyössä

Arctic Monkeys - Do I Wanna Know?

Kings of Leon - Sex On Fire

Guns N' Roses - Don't Cry

U2 - With Or Without You

Def Leppard - Love Bites

+ J. Karjalaisen koko tuotanto

Hylätty

Vein tänään pojan muutamaksi tunniksi mummilleen hoitoon. Ajoin Mies 1:n luokse. Seksin jälkeen hän sanoi, ettei halua mitään vakavaa suhdetta. "Vika ei ole sussa vaan mussa". Hahaha, jotenkin niin kulunut lause. En edes osannut olla vihainen. Makasin vain siinä sängyllä ja juttelin jotain turhaa. En halunnut näyttää, että olen heikko. Sain onneksi pidäteltyä itkua, kunnes pääsin sieltä pois. Tuntuu ihan hirveältä! Olen vaan koko loppupäivän itkeä pillittänyt ja kuunnellut surullista musiikkia. En kestä.
Hän oli juuri sellainen tyyppi, jonka kanssa olisin voinut mahdollisesti olla vaikka koko loppuelämäni. Luotin häneen. Minun oli hyvä olla hänen kanssaan. Harvinaista. En olisi ikinä uskonut, että hän pystyy minua satuttamaan. Ilmeisesti ne kilteimmät tyypit ovat juuri niitä petollisimpia.

Olen saanut kuulla parilta mieheltä, että kiinnyn liian nopeasti. En voi sille mitään. Ihastun todella herkästi ja se on samantien erittäin voimakas tunne. Kun tapaan uuden miehen, minä joko ihastun heti tai sitten ei tapahdu mitään reaktiota, eikä se tunne muutu kumpaankaan suuntaan enää koskaan. Se määrittyy sillä tapaamishetkellä. Vaikea selittää!

Tekee mieli viiltää, mutta en voi tehdä sitä. Edellisestä kerrasta on jo ikuisuus. En voi ottaa riskiä, että joku näkisi arvet.