Ihanat tyhmät miehet

Ääääh, ajatukset ovat taas ihan sekaisin. Perjantaina lapsi meni mummilleen yöksi, joten kävelin töistä päästyäni suoraan Alkoon ja nappasin halvimman viinapullon. Kello oli neljä kun pääsin kotiin ja korkkasinkin pulloni samantien. 

Aloin jutella FB:ssä erään tyypin kanssa, josta olen ollut kiinnostunut ~4 vuotta. (Pantiin viime kesänä kerran, mutta ei oltu nähty sen jälkeen ollenkaan. Facebookissa tosin puhumme ainakin kerran viikossa.) Puhe kääntyi jossain vaiheessa pilveen. Harmittelin hänelle kun en ollut poltellut pariin kuukauteen. Hän sanoi yhtäkkiä, että "Tuo kaljaa niin tarjoon yhet". Lähdin samantien ovesta ulos ja kaupan kautta juoksin junaan. 

Katsottiin jotain videoita ja puhuttiin. Olin juonut melkein koko pullon viinaa ja vetänyt hänen kanssaan puoliksi pari sätkää ja ne taisivat olla minulle liikaa, koska jossain vaiheessa vaan yhtäkkiä sammuin hänen sänkyynsä. Muistan hämärästi hänen kömpineen viereeni. Olisihan seksi toki kelvannut, mutta olin niin jumissa etten pystynyt liikkumaan ollenkaan vaikka yritin nousta ylös, joten jouduin torjumaan hänet. HARMITTAA HIEMAN. Aamulla taas pohdiskelin pitäisikö häipyä vähin äänin vai ei. Lopulta päädyin lähtemään, mutta huikkasin kuitenkin vielä ovelta heipat. 

Nyt en enää tiedä mitä tunnen sitä toista tyyppiä kohtaan, jota olen tapaillut jonkin aikaa. Lähetin hänelle tänään viestin ja kyselin miten viikonloppu meni. Puhuimme niitä näitä, enkä kertonut missä olin ollut perjantaina.

Tämä vanha ihastus ei vaan mene millään ohi.... 

Epävakaa äitiys

Suurimmaksi osaksi meillä menee hyvin ja olemme kuin ketkä tahansa äiti ja poika. Teemme kaiken yhdessä: luemme, piirrämme, katsomme telkkaria, ulkoilemme, käymme kirjastossa ja kivoissa tapahtumissa. Opettelen koko ajan paremmaksi ruuanlaittajaksi, jotta voisin tehdä hänelle mahdollisimman terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Pidän huolen, että hänellä on aina puhtaat vaatteet ja ikätasolleen sopivia leluja jne.

Suurimmat ongelmat ilmenevät kiukuttelutilanteissa, joissa vaadittaisiin hyviä hermoja. Pinnani on järkyttävän lyhyt. En siedä minkäänlaista tottelemattomuutta, kitinää tai vinkumista. Ne saavat minut raivostumaan. Kaikki asiat on mentävä niin kuin minä haluan, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Olen erittäin räjähdysaltis. Pelkään, että lapseni oppii piilottamaan tunteensa ja olemaan varuillaan lähettyvilläni, koska ei voi ikinä tietää miten reagoin mihinkin. En ole aina turvallinen äiti.

Lapsen itkun pitäisi herättää äidinvaistot ja tarpeen auttaa pikkuista. Minua se vain ärsyttää ja turhauttaa. Lohdutan jos tulee pipi, mutta kiukutteluun en reagoi mitenkään, paitsi joskus tiuskimalla. Silloin kun lapseni oli pienempi, en lohduttanut häntä edes jos hän satutti itsensä. Jossain vaiheessa sitten huomasin, ettei hän enää tule luokseni pipin sattuessa. Hän jäi paikoilleen nyyhkyttämään. Minut valtasi niin suuri epäonnistumisen ja epätoivon tunne, että aloin itsekin itkeä. Tämän asian olen onneksi saanut jo korjattua. Nykyään hän aina tulee luokseni ja näyttää sormella mihin sattui ja sanoo "au" <3

Vaikea kuvailla sitä tunnetta, mutta jään jotenkin "jumiin" vaikeissa tilanteissa esim. nukutustilanteen venyessä turhaudun ja isken valot kiinni. Lapsi tietenkin pelästyy ja alkaa itkeä. Hän saattaa huutaa puoli tuntia, mutta en kykene lohduttamaan. Makaan vain hiljaa. Saatan uppoutua niin ajatuksiini, etten edes kuule hänen itkevän. Lopulta lapsi väsyy huutamiseen ja nukahtaa. Vasta sitten minulle iskee paha mieli. Miksi annoin taas tilanteen mennä noin pitkälle? Jääkö lapselle traumoja? Tunteeko hän olonsa turvattomaksi kanssani? Itken yksin pimeässä. En ansaitse lastani. Haluan kuolla. Silittelen nukkuvaa poikaa ja kuiskaan anteeksipyynnön.

Joskus kohtelen lastani kylmästi. Kerran sammutin asunnosta kaikki valot ja jätin hänet yksin huutamaan. Ainoa valo tuli tietokoneesta, jonka ääressä istuin. En reagoinut hänen avunpyyntöönsä. En muista kuinka kauan tilanne kesti, mutta lopulta kävin nappaamassa hänet syliin, lohdutin ja pyysin itkien anteeksi. Jälleen kerran...

Toinen arkeamme vaikeuttava asia on sosiaalisten tilanteiden pelko. Eräänä päivänä olimme matkalla leikkipuistoon. Huomasin kuitenkin, että siellä oli ihan valtavasti ihmisiä, paljon enemmän kuin yleensä. Iski paniikki. En uskaltanutkaan mennä sinne. Huomasin miten poika osoitteli muita lapsia ja hihkui... Kävelimme tyynen rauhallisesti ohi ja menimme takaisin kotiin.
Lapseni on luonteeltaan sosiaalinen, kiltti ja tottelevainen, oikea pikkuhurmuri. Kaikki rakastuvat häneen samantien. Edellisessä tarhassa häntä kutsuttiin kuulemma hymypojaksi. Hän on täydellinen.

On kuitenkin raskasta olla 24/7 jonkun kanssa samassa huoneessa. Tarvitsisin enemmän hiljaisuutta ja aikaa ajatella ja tehdä omia juttuja. Jos lapsi on hereillä niin esim. kirjan lukeminen on mahdotonta. Myönnän tarvitsevani enemmän vapaa-aikaa kuin muut tietämäni äidit. Lapseni on 1-2 kertaa kuussa mummolassa yötä. Silloin yleensä näen kavereita ja juon. Jos en saa tarpeeksi vapaata, olen niin kiukkuinen ja ahdistunut, ettei mistään tule oikein mitään.

Toivon ettei kukaan ymmärrä tätä kirjoitusta väärin. Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta ja olen tyytyväinen elämäämme. Olen oikeasti onnellinen. En olisi ikinä osannut kuvitella tätä rakkauden määrää! Monet ovat kehuneet, että olen puhjennut kukkaan lapsen synnyttyä. Se on totta. Itseluottamukseni on kasvanut valtavasti ja olen päässyt jo jonkin verran ulos kuorestani. Aion voittaa tämän sairauden, mutta se vie vielä paljon aikaa.

Lapseni on ollut minulle pelastus. Ehkä jonain päivänä voin olla hänelle sellainen äiti, jonka hän ansaitsee.

Ongelmia

Toinen blogini on tavallinen mammablogi, joka on täynnä ruusunpunaisia hattaraunelmia ja elämän ihanuuden hehkutusta. Aluksi kirjoitin sinnekin epävakaudesta jonkin verran, mutta sitten sukulaiseni löysivät sen, joten poistin kaikki siihen viittaavat tekstit ja nyt se on pelkkää pinnallista höpötystä ilman sisältöä. Esittelen lapseni uusimpia kevätvaatteita ja kerron mitä kaikkea kivaa olemme puuhailleet ja blaa blaa. Tylsää.
Sitten on tämä blogi, jossa avaudun säännöllisesti ahdistuksesta, lääkkeistä sun muusta. Tästä on kehittynyt ykkösblogini, koska saan olla oma itseni ja kirjoittaa mitä tahansa. Työn alla on muuten postaus aiheesta "epävakaa äitiys", jossa kerron vähän tarkemmin millaista elämää poikani joutuu kanssani viettämään. Katsotaan milloin ehdin syventyä kunnolla sitä kirjoittamaan. Jos jollain on jotain kysyttävää siitä aiheesta niin vastaan mieluusti. Ehkä olisi helpompikin kirjoittaa, jos olisi jotain johdattelevia kysymyksiä :D

Kävelin tänään apteekin ohi ja melkein pysähdyin hakemaan lääkkeitä. Kai se resepti olisi vielä voimassa. Olen ollut niin ahdistunut, että välillä pyörryttää ja silmissä sumenee. Tarvitsisin Cipralexia ehkä eniten kuitenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoon, johon se tehosi niin ihanasti! Ei se tosin ehtisi enää vaikuttaa ennen lauantaita, jolloin menen toisille treffeille tämän uuden miekkosen kanssa. Olen stressannut sitä päivää jo kohta 2 viikkoa. Minun pitäisi ehkä myös lähettää hänelle tänään jotain viestiä ja kysellä miten siellä ulkomailla on mennyt. En halua vaikuttaa liian innokkaalta, mutta toisaalta en myöskään välinpitämättömältä. Huoh...

Olen soitellut tänään joka paikkaan, mutta kukaan ei osaa auttaa minua. Tuntuu toivottomalta. Miksi työelämään paluu on tehty näin helvetin vaikeaksi? Jos Kela laittaa minulle karenssin niin en enää tiedä mitä teen. Täytyy varmaan alkaa myydä itteäni.
En ole pystynyt aloittamaan työharjoitteluani, koska en saa lapselleni päiväkotipaikkaa. Päiväkodin johtaja ei vastaa puheluihin tai sähköposteihin. Varhaiskasvatusvirasto ei osaa auttaa (vaikka he johtavat kaikkia päiväkoteja!) Mulla ei riitä mielenterveys tällaiseen paskaan.

Iloisia juttuja!

Muutto takana. Olen ehkä nyt onnellinen. Ainakin paljon onnellisempi kuin aiemmin. Rakastan Helsinkiä! Rakastan sitä, että voin kävellä Kamppiin ja nähdä ihmisiä. Ensimmäisenä päivänä muuton jälkeen kävellessäni ulkona teki mieli halata jokaista vastaantulijaa! En enää ikinä erehdy muuttamaan täältä pois.

Hämmästyin kun kirjauduin pitkästä aikaa tänne ja muutama uusi lukijakin oli tupsahtanut lisää! Jee, tervetuloa!

Pikkuhiljaa minä täältä nousen ja löydän elämälleni oikean suunnan. Aloitan työharjoittelun päiväkodissa heti kun saan lapselleni hoitopaikan. Se kestää puoli vuotta, jonka jälkeen on mahdollisuus päästä jatkamaan oppisopimuksella. Mietin vain onkohan epävakaus este lasten kanssa työskentelylle? Tietääkö joku? Jotkut soveltuvuustestit on sitten syksyllä, jos minut valitaan jatkoon, mutta jos epävakaus ei ole este niin tuskin edes mainitsen mitään koko sairaudesta. Vai saavatko he tietää sen jostain automaattisesti?

Olen myös löytänyt uuden kiinnostavan miehen (Tinderistä, hahaha) Kävin hänen luonaan viime viikonloppuna ja katsoimme koko yön leffoja. Odotan innolla seuraavaa tapaamistamme! En ole pystynyt viikkoon ajattelemaan mitään muuta. Ja kuten jokaisen ihastuksen kohdalla: olen jo kuvitellut häämme ja päättänyt lastemme nimet...... Kohta tipun taas korkealta, jos tämä ei etenekään. Epävakaudessa nämä suuret tunteet haittaavat aika paljon miessuhteitani. En ole aiemmin ymmärtänyt mitä "tapailu" on. Miksi joku tarvitsee niin paljon aikaa tutustua ja miettiä voiko suhde edetä jne. Minä rakastun päätä pahkaa ja se juttu on minulle sillä selvä. Ei minun tarvitse sitä erikseen miettiä. Jos tämä uusi mies nyt jostain syystä kosisi minua, vastaisin myöntävästi. (Olemme siis tavanneet yhden kerran!) Hän on tällä hetkellä matkoilla Jenkeissä ja lähettelee sieltä kivoja viestejä. Hän sanoi miettineensä millaista olisi, jos minä olisin siellä mukana. Sydän pakahtuu.