Kolme poikaystävää

Kuten otsikosta voikin päätellä, olen ajautunut tilanteeseen, jossa seurustelen kolmen eri miehen kanssa. Huoh... Voisinko olla edes vähän vähemmän tunnevammainen? Pidän heistä kaikista todella paljon, enkä yksinkertaisesti osaa valita. Tuntuu että pelissä on koko loppuelämä. Kenen kanssa siitä tulisi hauskin ja ihanin? Kuka olisi parasta isämateriaalia?  Mietin asioita ihan liian pitkälle, mutta en osaa lopettaakaan. On niin ihanaa olla näin kaunis, että kaikki rakastuvat minuun ja saan mitä tahansa. Miehet tekevät kaiken mitä sanon. Toisaalta se on tylsää. 

Kaikki on ihan solmussa. Tuhlasin rahani kenkiin, jotka maksoivat 230e. Onhan ne upeat ja kyllä kehtaa nyt kaupungilla kuljeksia, mutta ehkä niille rahoille olisi löytynyt parempiakin käyttökohteita. (Jäi tilille onneksi vielä rahaa, ettei nälkää tarvitse nähdä ja palkkapäiväkin on ensi viikolla.)

Välillä elän niin tässä ja nyt ja välillä taas mietin elämääni kymmenien vuosien päähän. Miksi kaiken pitää olla niin hankalaa?

Töissä käyn edelleen joka päivä. Se on alkanut puuduttaa, eikä enää huvittaisi. Aina tämä sama tapahtuu n. puolen vuoden jälkeen. Tuntuu että alussa saa aina tehdä väärin ja opetella, mutta tässä vaiheessa asioita pitäisi jo alkaa tehdä itsenäisesti ja osata. Siinä vaiheessa epävarmuuteni tulee esille. En minä halua. Haluan lopettaa. Haluan pois, takaisin mukavuusalueelleni. 

Tänään teki mieli pitkästä aikaa viillellä. Onneksi se jäi vain ajatuksen tasolle, mutta huolestuttavaa silti. Olen selvästi taas ajautumassa huonompaan suuntaan. Haluaisin apua, mutta en voi hakea sitä. Kun aloitin työskentelyn tuolla työpaikassani, minun piti täyttää lappu, jossa kysyttiin mm. mielenterveysasioista. Jätin mainitsematta diagnooseistani... Pelkäsin että menettäisin tuon elämäni tilaisuuden. 

Kävin tanssimassa baarissa ja tottakai minun piti saada kaikki huomio itseeni kiipeämällä johonkin korokkeelle tanssimaan. Kännissä rakastan huomiota. Pokaan kaikkia ja nautin täysillä. Se oli paras ilta pitkään aikaan.

Tänään aamulla olin niin elämäni huipulla. Kirjoitin kaverillenikin viestin, jossa sanoin rakastavani elämää. Hehkuin onnea. Olin jo ennen kymmentä vaihtanut lakanat, pessyt pyykkiä, tehnyt ruokaa ja tiskannut. Nyt olen sitten loppupäivän vain rämpinyt eteenpäin. Kaikki on raskasta. Tiuskin. Ei huvita tehdä mitään. Itkettää. Kunpa olisi joku joka oikeasti ymmärtäisi tämän kaiken.

Ja mä tiedän, tää on typerää

Paljon säätämistä näiden oppisopimusasioiden kanssa. En voi vieläkään uskoa, että mut oikeesti valittiin siihen. Odotan koko ajan jotain sähköpostia tai puhelua jossa kerrottaisiin, että on tapahtunut virhe eikä mua oikeesti valittukaan. 

Ensi kuusta alkaen pääsen eroon kaikista tuista (paitsi tietty lapsilisästä ja elatustuesta). Hurjaa!
Maanantaina mulla on lääkärintarkastus oppisopimusta varten (kaikki joutuu siihen) ja piti täyttää jotain papereita sinne vietäväksi. Papereissa kysyttiin mm. onko mulla mielenterveysongelmia ja olenko ollut avohoidossa.... Valehtelenko vai kerronko totuuden? Entä jos menetän oppisopimuspaikan vanhojen ongelmien takia? Ruksasin kumpaankin kohtaan "ei".

Kaupunki on täynnä muistoja,

mun on pakko päästä pois

Kohta haen lapsen tarhasta. Pääsin tänään aiemmin töistä, mutta en voinut mennä kesken unien hakemaan sitä. Sen jälkeen me mennään shoppailemaan mulle uudet aurinkolasit. En tiedä mihin hukkasin edelliset. Onneksi ostan aina vaan noita kympin maksavia niin ei haittaa. Täytyy käydä myös Zarassa, kun siellä on niin kivoja lastenvaatteita. 

Edellisen sieniepisodin jälkeen olen pysytellyt selvinpäin. Ei tee mieli olla sekaisin. Olen viettänyt paljon aikaa lapsen kanssa ja ollaan tehty yhdessä kaikkea kivaa, käytiin mm. Muumimaailmassa. Mikään ei ole parempaa kuin lapsen aito riemu! Tällaista sen elämän pitääkin olla.

Huono trippi

Hyi saatana. Eilinen oli pelottavin päivä ikinä. Tulin töistä kotiin, nappasin sienet naamaan ja menin suihkuun. Ajattelin että niillä kestää taas ikuisuus vaikuttaa niin kuin edellisellä kerralla. Noh, yhtäkkiä suihkussa tuli tosi huono olo. Sienet pärähtivät ihan täysiä päälle. Oli pakko mennä sänkyyn makaamaan. Tunsin heti, että nyt taisi käydä vähän hassusti.
Aloin nähdä kaikkea ällöttävää esim. limaa, paskaa ja kaikkia ötököitä. Pääni sisällä oli ampiaispesä. Se surina oli kamalaa. Yritin miettiä kaikkea mukavaa kuten poneja hyppimässä nurmella, mutta nekin muuttuivat mielessäni zombie-poneiksi ja kaikkialla oli verta. Se nyt ei vielä ollut niin paha. Ajattelin, että täytyy pysyä vain rauhallisena. Olo kuitenkin huononi koko ajan. Toivoin vain, että trippi loppuisi. Katselin vähän väliä kelloa, aika kului tosi hitaasti.

Ajatukset pahenivat koko ajan. Sain jonkun sivupersoonan, joka käski minun tappaa itseni. Tai no ensin se vain yritti saada minua repimään ihoni irti. Olin koko ajan ihan tajuissani ja tiesin näiden juttujen olevan harhoja, mutta silti se tuntui niin aidolta. Väittelin sivupersoonani kanssa, yritin saada sitä hiljenemään, mutta se sai minua pikkuhiljaa hallintaansa. Aloin olla todella peloissani. Yritin kuunnella musiikkia, mutta se vain pahensi tilannetta. Hiljaisuuskaan ei ollut hyvä, koska silloin kuulin ampiaispesän äänet.

Pahoinvointi oli helpottanut sen verran, että pääsin ylös. Pyörin ympäri kämppää ja mietin mitä hittoa teen. Päätin pyytää yhtä kaveriani apuun (joka myös käyttää vähän kaikkea ja tiesi nytkin mitä olin tekemässä), mutta hän ei jaksanut auttaa........... Noh, ainakin nyt tiedän, että se ihminen on ihan turha, enkä halua häntä enää elämääni.

En kuitenkaan halunnut olla yksin. Tuntui että kuolen. Sydän tykytti enkä saanut kunnolla henkeä.

Lähdin ulos kävelemään. Mietin kenelle voisin soittaa. Hyppäsin rautatientorilta metroon, mutta jäin jo Hakaniemessä pois, koska kuumotti ihan liikaa. Hengenahdistus kasvoi koko ajan. Tunsin tukehtuvani. Kävelin loppumatkan Sörkkaan. Soitin sille tyypille, jolta ne sienet ostin. Hän onneksi oli kotona ja otti minut luokseen muutamaksi tunniksi, että pahin olo meni ohi.

Hän antoi minulle ruokaa ja juomaa ja sitten me katsottiin jotain videota Youtubesta. Heti alkoi tuntua paremmalta.

Lähdin kotiin klo. 23.30.

Pari ensimmäistä kokeilukertaa olivat ihania, mutta tämä kolmas oli jotain niin järkyttävää, että tuskin uskallan enää noita syödä. Skippasin tänään työpäivän, olen "kuumeessa". Tärisen vieläkin ja on vaikea keskittyä mihinkään. Olen siivonnut kämppää, pessyt pyykkiä ja käynyt kaupassa. En ehkä halua enää koskaan käyttää yhtään mitään, en edes alkoholia. Tällä hetkellä tuntuu, että olen saanut tarpeekseni. En halua enää kadottaa kontrollia noin pahasti. Minulla on ihan liikaa menetettävää, jos vielä mokaan.

öäöääåäöäö

Apua oon tuhlannut jotain 400e tässä kuussa kaikkeen turhaan. Nyt täytyy oikeesti kiristää vyötä, ei tästä tuu mitään! Mun shoppailu on karannu käsistä ihan täysin. Oon ihastunut merkkivaatteisiin (Burberry, Ralph Lauren, Jimmy Choo, Tommy Hilfiger..) ja hamstraan niitä mulle ja lapselle. On meillä onneksi sen verran jäljellä, että ei nälkää nähdä, mutta silti vähän hirvittää. Ennen olin aina niin tarkka rahasta, enkä tuhlannut mihinkään turhuuksiin. Ostin aina halvinta ja pihistelin ihan kaikessa.

Mut muuten valittiin siihen oppisopimuskoulutukseen. Jännää. Pääsen eroon kaikista tuista ens kuun jälkeen. Aika mahtavaa.

Miesrintamalla taas menee vähän huonommin. Mies jota olen tapaillut muutamia kuukausia sanoi yllättäen ettei hän ehdi nyt nähdä johonkin aikaan, että "palataan tähän lähtöpisteeseen sitten jossain vaiheessa". ÖÖÖH, wtf. No okei, ymmärrän että sillä on nyt paljon työkiireitä (se on muusikko), mut sisäinen ääni sanoo, että se on kyllästynyt muhun eikä halua enää nähdä mua, olen paska, kukaan ei halua rakastaa mua jne.


Oon kuunnellut paljon Stoogesia lähiaikoina. Aahhh, Iggy<3

Sieni

Meinasin tulla eilen sienipäissäni kirjottelemaan, mut onneks en sitte kuitenkaan. Olis voinu tulla mielenkiintoista tekstiä. Hehee.

Päätin vihdoinkin rohkaistua ja kysyä eräältä tyypiltä (jota tapailin vuoden alkupuolella), että voisiko hän myydä minulle sieniä ja hän suostui. Eilen sitten trippailin yksin himassa. Aluksi oli vähän jännää kun seiniin ja oveen ilmestyi naamoja ja huoneessa liikkui outoja hahmoja. Päätin sitten lähteä kävelylle. Menin tuonne läheiselle rannalle ja vitsi kun kaikki näytti niin siistiltä! Kuuntelin musiikkia ja hykertelin itsekseni.

Myöhemmin yhdeltä tutulta tuli viestiä, että hän tarvitsisi yöpaikan. Noh, en tietenkään voinut kieltäytyä. Vähän kyllä kuumotti ja yritin vältellä katsekontaktia, koska pupillini olivat mukavan kokoiset. Toivottavasti se ei huomannut.

Tanssin koko yön ja siivosin. Nyt kämppäkin kiiltää! Hurraa!



Olen aika onnellinen.

No heipä hei vaan teille kaikille

On maanantai-ilta ja minä dokaan yksin himassa. Pojan mummi soitti yllättäen aamulla, että he haluavat pojan yöksi hoitoon. No mikäpäs siinä.

Oon tosi pettyny ihmisiin. Siis eiks kukaan muka enää dokaa arkisin? Kukaan ei haluu lähtee mun kaa ryyppäämään. "Yhyhyhy on töitä huomenna" ja jotain muuta paskaa. On mullakin työpäivä, mut eipä työt oo ennenkää hidastanu hauskanpitoa. FUCKING LOSERS.


Arvon vieläkin lääkkeiden ja lääkkeettömyyden välillä. Kumpaan suuntaan kallistua? Haluun hypomanian. Edellisestä jaksosta on liian kauan. En kestä. Haluun leijua ja tuntea sen täydellisyyden.


Päivän biisi:

Sekoilen

Pari edellistä viikkoa ovat olleet jännittäviä. Paljon uusia ihmisiä ja seikkailuja. Edellisviikon lauantaina olin kävelemässä kavereideni kanssa Tokoinrantaa pitkin kun yhtäkkiä joku huutaa "Tulkaa veneeseen!". Siinä oli pari venettä täynnä miehiä. Noh, tottakai tartuttiin tilaisuuteen! Lähettiin ajelemaan ympäri Helsinkiä. Aluksi se oli tosi siistiä, mutta sitten kun vene yhtäkkiä sammui niin mä kilahdin. En ole koskaan menettänyt kontrollia niin pahasti. Aloin riehua ja vedin yhtä tyyppiä kaksi kertaa turpaan. Olin niin peloissani ja ahdistunut ja se kaikki oli liikaa. Itkin hillittömästi ja halusin vain pois. Onneksi lopulta saatiin vene käyntiin ja päästiin kotiin. 

Muutenkin tuntuu, että alamäkeen ollaan taas matkalla. Tänään tuli tunne, että pian täytyy hakea taas lääkkeitä. Olen ahdistunut, alakuloinen, väsynyt, ärtynyt ja haluan karkuun kaikkia velvollisuuksia. 

Oikeestaan mun piti tulla kertomaan yks aika mahtava juttu.

Sain vähän aikaa sitten FB:ssä kaveripyynnön erään bändin laulajalta, jota olen kaverini kanssa kuolannut jo muutamia vuosia. Hyväksyin toki pyynnön, sitten meni muutama minuutti niin hän oli käynyt tykkäämässä kaikista kuvistani... Ajattelin, että noooh ehkä hän tekee näin kaikille. Illalla tuli yhtäkkiä pitkä viesti, jossa hän mm. pyysi mua treffeille! Olin niin hämmästynyt. Miksi ihmeessä se musta oli kiinnostunut? Hänhän saisi kenet tahansa. Hän kuulemma muisti mut keikalta ja oli jäänyt harmittelemaan, kun ei tullut juttelemaan mulle! Mitä ihmettä :D 

No, menin sitten hänen luokseen lauantaina. Jännitti aivan sairaasti, mutta kaikki sujui ihanasti ja lähdin kotiin vasta seuraavana aamuna. Hihi.

Ainiin, yksi aamu heräsin kahden miehen välistä ja sen jälkeen lähdin töihin. Eli hyvin menee.

Ihmiset on alkaneet huolestua musta.

And what exactly is a dream 

And what exactly is a joke

Vappu

Huh huh, mikä vappu! En kohta kehtaa käydä tuossa lähi-Alkossa, kun oon nyt joka viikko käynyt hakemassa sieltä pullon viinaa..

Näin ensin tätä suurta ihastustani puistossa, mutta hän käyttäytyi paskamaisesti mua kohtaan. Yhtäkkiä hän vain päätti lähteä parin kaverin kanssa johonkin muualle, eikä sitten enää halunnut meitä mukaan. Noh, onneksi me löydettiin muuta seuraa lopulta.
Mentiin siskon kanssa baariin ja tanssittiin hulluna. Tutustuin yhteen miesporukkaan. Siinä sitten pähkäiltiin, että kenen mukaan mun kannattaisi lähteä. Muut kaverit suosittelivat tätä yhtä miestä, koska hänellä oli kuulemma isoin muna. Haha. No lähdin sitten hänen mukaansa.

Polteltiin aluksi vähän pilveä ja sen jälkeen sain parasta seksiä ikinä. Uskomaton ilta. Aamulla lähdin jo yhdeksän aikoihin takaisin kotiin. Toisaalta harmittaa kun ei enää ikinä tavata uudestaan.. Ne kaikki siitä porukasta oli tosi siistejä tyyppejä.

Heti kun saavuin kotiin niin aloin saada viestejä eräältä Tinder-mieheltä. Menin sitten tänään vielä käymään hänen luonaan. Mä arvasin, että päädyn sen kanssa vielä seksisuhteeseen ja siihen suuntaan tää on nyt vahvasti menossa.. Nyt oon koko illan saanut siltä viestejä, että oli mahtavaa ja täytyy pian ottaa uudestaan :D

"Koska en ole kukaan, voin olla kuka tahansa"

Aamulla suihkussa tuli taas filosofisia ajatuksia. Siitä tuo otsikko. Harmittaa kun en tunne itseäni. Tiedän millainen haluaisin olla, mutta jotain aina vain puuttuu. Turhauttavaa. Toisinaan tuntuu, että kaikki on vain yhtä suurta näytelmää. Osaavatko kaikki muut ihmiset olla aitoja? Mitä aitous edes on? Työhaastattelussa minulta kysyttiin suoraan "Kuka on Baby Borderline?", enkä osannut vastata. Jäädyin täysin ja tunsin punastuvani. En edes enää muista mitä vastasin. 

Mulla ei ole ollut hypomaniaa pitkään aikaan ja ikävöin sitä. Tilillä on 6e, koska tuhlasin kaikki rahat viikossa.. Onneksi viina on halpaa. Sain yöllä viestejä yhdeltä Tinder-mieheltä, jota ehdin tavata 3 kertaa, kunnes hän päätti ettei halua mitään vakavaa. Hän oli ollut ryyppäämässä ja jostain syystä kaivannut minua yöllä. Lähes liikuttavaa. 

Kävin muuten eilen golffaamassa ekaa kertaa. Olin jopa hyvä siinä! 

Vielä täytyy tiskata ja sitten radalle --> 

Kaunis, mutta sairas

Täytän tänään 23, hyi. "Hei olen Baby Borderline. Olen hullu." Tällä tavalla aion esittäytyä potentiaalisille miesehdokkaille tänään baarissa.

Miksi tähän sairauteen ei ole parannuskeinoa? Hitto. Nyt on just semmonen olo, että haluu tehä kaikkea sekoa esim. hypätä junan alle.

Harhailen taas ajatuksissani. Ehkä se johtuu siitä, että olen juonut jo puolikkaan viinapullon. Kohta täytyy lähtee kävelemään Kamppiin.

Piti siis kirjoittaa ulkonäöstä. Noh, minähän olen kaunis (hehe). Tuskin kukaan uskoisi, että minulla on hyvin vakavia ongelmia mieleni kanssa. Tälläkin hetkellä valmistaudun baari-iltaa varten. Olen meikannut tuntikausia ja laittanut vaaleat pitkät pidennykset päähäni. Monet miehet kiinnittävät huomiota ulkonäkööni. Vastaan nykyistä kauneusihannetta aika hyvin. Voin valita baarista kenet tahansa miehen. Saan jatkuvasti kehuja. Olen myös vihdoinkin alkanut pitää itsestäni. Ennen olin ruma, mutta nyt olen päässyt ulos kuorestani.
Jotenkin tuntuu, että mielenterveysongelmaiset leimataan rumiksi ja huonosti pukeutuviksi "alemman sosiaaliluokan" tyypeiksi. Hah. Suurin osa näyttää ihan tavallisilta. Olisi niin kiva kirjoittaa tätä blogia omalla nimella ja kuvalla... Vaikka olenkin vähän hullu niin pidän silti kauniista tavaroista ja vaatteista. Tilasin juuri itselleni Jimmy Choon laukun, hihi. Tuhlasin melkein kaikki rahat parissa päivässä. Auts. No, onneksi säästötilillä on rahaa.

En enää muista mikä pointtini oli. Täytyy lähteä baaaariiiin! Kaveri laittoi äsken facessa: "Joskus se olo vois olla rentoutuneempi, jos olisitkin vaan kotona omassa rauhassa". Ehkä, mutta entä jos haluan olla mahdollisimman sekaisin?

Olisipa joku jolle puhua tästä sairaudesta. Tuntuu että moni muu tuntee toisen samanlaisen. Minä en...

I feel so alone on a Friday night

"Must olis parempi, jos ei tavattais enää"

JOOOOOOO VITTU.

Mulla on muuten viikonloppuna synttärit. Tulee varmasti ihan vitun kivaa. Saispa kaveri hankittua essoja tms, koska haluan olla sekaisin.

Mies kysyi olinko ehtinyt jo kuvitella tästä tulevan jotain vakavaa. Hah, olinhan mä toki päättänyt jo mm. lasten nimet ja häävalssit, mutta en nyt tietenkään sille kertonut. Sehän olisi pitänyt mua ihan psykopaattina. Hehee... Miksi rakastun niin helposti?! On aika kuluttavaa saada jatkuvasti henkisesti turpaan. Miksi ylipäätään luulen, että jokainen mies on minulle Se Oikea?

EN ENÄÄ IKINÄ RAKASTU.

"If you leave me you will kill me now"

Haluan vain rakastaa!

Kaikki olisi niin paljon yksinkertaisempaa, jos voisin vain kysyä tältä tyypiltä onko hänellä mitään tunteita minua kohtaan, mutta koska olen neuroottinen paska, jolla ei ole yhtään itseluottamusta, en aio niin tehdä vaan kärvistelen sydän sykkyrällä ja odottelen, että asia tulee jotakin kautta ilmi. 

Tänään ja eilen hän on puhunut minulle FB:ssä paljon! Toiveet alkavat taas nousta... Hän on niin mystinen. En kestä. Ainoa mikä jäi häiritsemään oli kun kerroin sairaudestani, hänen vastauksensa oli vain "hmm". Eipä hän itsekään terve ole. Kuulemma skitsofreenikko. En ole kehdannut suoraan kysyä, mutta kuulin muuta kautta.

Tässä biisissä kiteytyy kaikki mitä ajattelen. Kerrassaan täydellinen mestariteos!

I dreamt about you nearly every night this week 

How many secrets can you keep? 

'Cause there's this tune I found that makes me think of you somehow and I play it on repeat 

Until I fall asleep 

Spilling drinks on my settee

Ihanat tyhmät miehet

Ääääh, ajatukset ovat taas ihan sekaisin. Perjantaina lapsi meni mummilleen yöksi, joten kävelin töistä päästyäni suoraan Alkoon ja nappasin halvimman viinapullon. Kello oli neljä kun pääsin kotiin ja korkkasinkin pulloni samantien. 

Aloin jutella FB:ssä erään tyypin kanssa, josta olen ollut kiinnostunut ~4 vuotta. (Pantiin viime kesänä kerran, mutta ei oltu nähty sen jälkeen ollenkaan. Facebookissa tosin puhumme ainakin kerran viikossa.) Puhe kääntyi jossain vaiheessa pilveen. Harmittelin hänelle kun en ollut poltellut pariin kuukauteen. Hän sanoi yhtäkkiä, että "Tuo kaljaa niin tarjoon yhet". Lähdin samantien ovesta ulos ja kaupan kautta juoksin junaan. 

Katsottiin jotain videoita ja puhuttiin. Olin juonut melkein koko pullon viinaa ja vetänyt hänen kanssaan puoliksi pari sätkää ja ne taisivat olla minulle liikaa, koska jossain vaiheessa vaan yhtäkkiä sammuin hänen sänkyynsä. Muistan hämärästi hänen kömpineen viereeni. Olisihan seksi toki kelvannut, mutta olin niin jumissa etten pystynyt liikkumaan ollenkaan vaikka yritin nousta ylös, joten jouduin torjumaan hänet. HARMITTAA HIEMAN. Aamulla taas pohdiskelin pitäisikö häipyä vähin äänin vai ei. Lopulta päädyin lähtemään, mutta huikkasin kuitenkin vielä ovelta heipat. 

Nyt en enää tiedä mitä tunnen sitä toista tyyppiä kohtaan, jota olen tapaillut jonkin aikaa. Lähetin hänelle tänään viestin ja kyselin miten viikonloppu meni. Puhuimme niitä näitä, enkä kertonut missä olin ollut perjantaina.

Tämä vanha ihastus ei vaan mene millään ohi.... 

Epävakaa äitiys

Suurimmaksi osaksi meillä menee hyvin ja olemme kuin ketkä tahansa äiti ja poika. Teemme kaiken yhdessä: luemme, piirrämme, katsomme telkkaria, ulkoilemme, käymme kirjastossa ja kivoissa tapahtumissa. Opettelen koko ajan paremmaksi ruuanlaittajaksi, jotta voisin tehdä hänelle mahdollisimman terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Pidän huolen, että hänellä on aina puhtaat vaatteet ja ikätasolleen sopivia leluja jne.

Suurimmat ongelmat ilmenevät kiukuttelutilanteissa, joissa vaadittaisiin hyviä hermoja. Pinnani on järkyttävän lyhyt. En siedä minkäänlaista tottelemattomuutta, kitinää tai vinkumista. Ne saavat minut raivostumaan. Kaikki asiat on mentävä niin kuin minä haluan, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Olen erittäin räjähdysaltis. Pelkään, että lapseni oppii piilottamaan tunteensa ja olemaan varuillaan lähettyvilläni, koska ei voi ikinä tietää miten reagoin mihinkin. En ole aina turvallinen äiti.

Lapsen itkun pitäisi herättää äidinvaistot ja tarpeen auttaa pikkuista. Minua se vain ärsyttää ja turhauttaa. Lohdutan jos tulee pipi, mutta kiukutteluun en reagoi mitenkään, paitsi joskus tiuskimalla. Silloin kun lapseni oli pienempi, en lohduttanut häntä edes jos hän satutti itsensä. Jossain vaiheessa sitten huomasin, ettei hän enää tule luokseni pipin sattuessa. Hän jäi paikoilleen nyyhkyttämään. Minut valtasi niin suuri epäonnistumisen ja epätoivon tunne, että aloin itsekin itkeä. Tämän asian olen onneksi saanut jo korjattua. Nykyään hän aina tulee luokseni ja näyttää sormella mihin sattui ja sanoo "au" <3

Vaikea kuvailla sitä tunnetta, mutta jään jotenkin "jumiin" vaikeissa tilanteissa esim. nukutustilanteen venyessä turhaudun ja isken valot kiinni. Lapsi tietenkin pelästyy ja alkaa itkeä. Hän saattaa huutaa puoli tuntia, mutta en kykene lohduttamaan. Makaan vain hiljaa. Saatan uppoutua niin ajatuksiini, etten edes kuule hänen itkevän. Lopulta lapsi väsyy huutamiseen ja nukahtaa. Vasta sitten minulle iskee paha mieli. Miksi annoin taas tilanteen mennä noin pitkälle? Jääkö lapselle traumoja? Tunteeko hän olonsa turvattomaksi kanssani? Itken yksin pimeässä. En ansaitse lastani. Haluan kuolla. Silittelen nukkuvaa poikaa ja kuiskaan anteeksipyynnön.

Joskus kohtelen lastani kylmästi. Kerran sammutin asunnosta kaikki valot ja jätin hänet yksin huutamaan. Ainoa valo tuli tietokoneesta, jonka ääressä istuin. En reagoinut hänen avunpyyntöönsä. En muista kuinka kauan tilanne kesti, mutta lopulta kävin nappaamassa hänet syliin, lohdutin ja pyysin itkien anteeksi. Jälleen kerran...

Toinen arkeamme vaikeuttava asia on sosiaalisten tilanteiden pelko. Eräänä päivänä olimme matkalla leikkipuistoon. Huomasin kuitenkin, että siellä oli ihan valtavasti ihmisiä, paljon enemmän kuin yleensä. Iski paniikki. En uskaltanutkaan mennä sinne. Huomasin miten poika osoitteli muita lapsia ja hihkui... Kävelimme tyynen rauhallisesti ohi ja menimme takaisin kotiin.
Lapseni on luonteeltaan sosiaalinen, kiltti ja tottelevainen, oikea pikkuhurmuri. Kaikki rakastuvat häneen samantien. Edellisessä tarhassa häntä kutsuttiin kuulemma hymypojaksi. Hän on täydellinen.

On kuitenkin raskasta olla 24/7 jonkun kanssa samassa huoneessa. Tarvitsisin enemmän hiljaisuutta ja aikaa ajatella ja tehdä omia juttuja. Jos lapsi on hereillä niin esim. kirjan lukeminen on mahdotonta. Myönnän tarvitsevani enemmän vapaa-aikaa kuin muut tietämäni äidit. Lapseni on 1-2 kertaa kuussa mummolassa yötä. Silloin yleensä näen kavereita ja juon. Jos en saa tarpeeksi vapaata, olen niin kiukkuinen ja ahdistunut, ettei mistään tule oikein mitään.

Toivon ettei kukaan ymmärrä tätä kirjoitusta väärin. Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta ja olen tyytyväinen elämäämme. Olen oikeasti onnellinen. En olisi ikinä osannut kuvitella tätä rakkauden määrää! Monet ovat kehuneet, että olen puhjennut kukkaan lapsen synnyttyä. Se on totta. Itseluottamukseni on kasvanut valtavasti ja olen päässyt jo jonkin verran ulos kuorestani. Aion voittaa tämän sairauden, mutta se vie vielä paljon aikaa.

Lapseni on ollut minulle pelastus. Ehkä jonain päivänä voin olla hänelle sellainen äiti, jonka hän ansaitsee.

Ongelmia

Toinen blogini on tavallinen mammablogi, joka on täynnä ruusunpunaisia hattaraunelmia ja elämän ihanuuden hehkutusta. Aluksi kirjoitin sinnekin epävakaudesta jonkin verran, mutta sitten sukulaiseni löysivät sen, joten poistin kaikki siihen viittaavat tekstit ja nyt se on pelkkää pinnallista höpötystä ilman sisältöä. Esittelen lapseni uusimpia kevätvaatteita ja kerron mitä kaikkea kivaa olemme puuhailleet ja blaa blaa. Tylsää.
Sitten on tämä blogi, jossa avaudun säännöllisesti ahdistuksesta, lääkkeistä sun muusta. Tästä on kehittynyt ykkösblogini, koska saan olla oma itseni ja kirjoittaa mitä tahansa. Työn alla on muuten postaus aiheesta "epävakaa äitiys", jossa kerron vähän tarkemmin millaista elämää poikani joutuu kanssani viettämään. Katsotaan milloin ehdin syventyä kunnolla sitä kirjoittamaan. Jos jollain on jotain kysyttävää siitä aiheesta niin vastaan mieluusti. Ehkä olisi helpompikin kirjoittaa, jos olisi jotain johdattelevia kysymyksiä :D

Kävelin tänään apteekin ohi ja melkein pysähdyin hakemaan lääkkeitä. Kai se resepti olisi vielä voimassa. Olen ollut niin ahdistunut, että välillä pyörryttää ja silmissä sumenee. Tarvitsisin Cipralexia ehkä eniten kuitenkin sosiaalisten tilanteiden pelkoon, johon se tehosi niin ihanasti! Ei se tosin ehtisi enää vaikuttaa ennen lauantaita, jolloin menen toisille treffeille tämän uuden miekkosen kanssa. Olen stressannut sitä päivää jo kohta 2 viikkoa. Minun pitäisi ehkä myös lähettää hänelle tänään jotain viestiä ja kysellä miten siellä ulkomailla on mennyt. En halua vaikuttaa liian innokkaalta, mutta toisaalta en myöskään välinpitämättömältä. Huoh...

Olen soitellut tänään joka paikkaan, mutta kukaan ei osaa auttaa minua. Tuntuu toivottomalta. Miksi työelämään paluu on tehty näin helvetin vaikeaksi? Jos Kela laittaa minulle karenssin niin en enää tiedä mitä teen. Täytyy varmaan alkaa myydä itteäni.
En ole pystynyt aloittamaan työharjoitteluani, koska en saa lapselleni päiväkotipaikkaa. Päiväkodin johtaja ei vastaa puheluihin tai sähköposteihin. Varhaiskasvatusvirasto ei osaa auttaa (vaikka he johtavat kaikkia päiväkoteja!) Mulla ei riitä mielenterveys tällaiseen paskaan.

Iloisia juttuja!

Muutto takana. Olen ehkä nyt onnellinen. Ainakin paljon onnellisempi kuin aiemmin. Rakastan Helsinkiä! Rakastan sitä, että voin kävellä Kamppiin ja nähdä ihmisiä. Ensimmäisenä päivänä muuton jälkeen kävellessäni ulkona teki mieli halata jokaista vastaantulijaa! En enää ikinä erehdy muuttamaan täältä pois.

Hämmästyin kun kirjauduin pitkästä aikaa tänne ja muutama uusi lukijakin oli tupsahtanut lisää! Jee, tervetuloa!

Pikkuhiljaa minä täältä nousen ja löydän elämälleni oikean suunnan. Aloitan työharjoittelun päiväkodissa heti kun saan lapselleni hoitopaikan. Se kestää puoli vuotta, jonka jälkeen on mahdollisuus päästä jatkamaan oppisopimuksella. Mietin vain onkohan epävakaus este lasten kanssa työskentelylle? Tietääkö joku? Jotkut soveltuvuustestit on sitten syksyllä, jos minut valitaan jatkoon, mutta jos epävakaus ei ole este niin tuskin edes mainitsen mitään koko sairaudesta. Vai saavatko he tietää sen jostain automaattisesti?

Olen myös löytänyt uuden kiinnostavan miehen (Tinderistä, hahaha) Kävin hänen luonaan viime viikonloppuna ja katsoimme koko yön leffoja. Odotan innolla seuraavaa tapaamistamme! En ole pystynyt viikkoon ajattelemaan mitään muuta. Ja kuten jokaisen ihastuksen kohdalla: olen jo kuvitellut häämme ja päättänyt lastemme nimet...... Kohta tipun taas korkealta, jos tämä ei etenekään. Epävakaudessa nämä suuret tunteet haittaavat aika paljon miessuhteitani. En ole aiemmin ymmärtänyt mitä "tapailu" on. Miksi joku tarvitsee niin paljon aikaa tutustua ja miettiä voiko suhde edetä jne. Minä rakastun päätä pahkaa ja se juttu on minulle sillä selvä. Ei minun tarvitse sitä erikseen miettiä. Jos tämä uusi mies nyt jostain syystä kosisi minua, vastaisin myöntävästi. (Olemme siis tavanneet yhden kerran!) Hän on tällä hetkellä matkoilla Jenkeissä ja lähettelee sieltä kivoja viestejä. Hän sanoi miettineensä millaista olisi, jos minä olisin siellä mukana. Sydän pakahtuu.

Tulevaisuuden suunnitelmia

Olen kyllästynyt haaveilemaan! Nyt otan itseäni niskasta kiinni ja toteutan kaikki unelmani. Kaksi ensimmäistä askelta on jo otettu:

1. Muutan Helsingin keskustaan
2. Haen taidekouluun

Tänään on ollut erittäin taiteellinen olo. Ilmoittauduin erään taidekoulun valintakurssille. Ensi kuussa tulee ennakkotehtävät ja minulla on jo monta ideaa odottamassa!
Taiteilija hyötyy tunteiden vaihtelevuudesta. Minulta ei koskaan lopu inspiraatio. Aina on joku uusi tunnetila päällä, josta ammentaa aiheita. Olen liian epävakaa mihinkään "kunnon töihin", vaikka kovasti olen yrittänytkin (ja jatkan edelleen yrittämistä). Työhakemuksissa kehun itseäni aina "reippaaksi, oma-aloitteiseksi ja ulospäinsuuntautuneeksi". Hahaha... pääsin muuten taas työhaastatteluun.

Muita haaveita, jotka täytyy myös toteuttaa jossain vaiheessa:

- Matkustelu (ainakin Pariisi, New York, Venetsia, Goa..)
- Benjihyppy
- Tatuointi (tai oikeastaan mooooonta tatuointia)
- LSD (hehee, jos nyt sattuisi tätä tulemaan tuolla yöelämässä joskus vastaan)
- Laihduttaminen (vihdoin ja viimein eroon tästä löllömahasta!)
- Ruotsinkielenkurssi (Mulla oli ruotsi aina 10 todistuksessa, mutta nyt se on erittäin ruosteessa)

When you talk, it's like a movie and you're making me crazy,

'Cause life imitates art.

If I get a little prettier, can I be your baby?

You tell me, "Life isn't that hard."

Muutto stadiin!

Kävin eilen katsomassa yhtä kämppää ihan Helsingin keskustassa. Se vuokranantaja oli todella mukava nainen ja siinä jonkin aikaa juteltuamme hän sanoi, että haluaa ehdottomasti vuokrata asunnon meille! Miten ihmeessä tällainen työtön yh-mamma voi olla kenenkään mielestä paras valinta? Hän sanoi, että siihen asuntoon oli paljon hakijoita. Kävi kyllä aikamoinen tuuri. Vaikea edes uskoa tätä todeksi.

OLEN NIIN INNOISSANI! En pystynyt nukkumaan viime yönä juuri ollenkaan. Päässä pyöri miljoona asiaa, jotka täytyy hoitaa ja muutenkin tämä suuri muutos jännittää. Täytyy päästä vanhoista huonekaluista eroon, tehdä muuttoilmoitus, soitella sinne sun tänne, täyttää Kelan lappusia, siirtää netti ja kotivakuutus yms.

Juttelin tänään Miehen kanssa Facebookissa. Hän sanoi myös olevansa innoissaan muutostani. Jippii! Sitten pystytään tapaamaan paaaaljon useammin kuin nyt.

Olen aika onnellinen.

Oops!... I did it again

...kuten Britneykin aikoinaan lauloi. Keksittyäni tuon otsikon rupesin googlettelemaan huvikseni sen lyriikoita ja kyllähän tuossa lapsuuteni suosikkikappaleessa ihan osuviakin kohtia on. Hahahaha.

You see my problem is this:

I'm dreaming away;

Wishing that heroes, they truly exist.

I cry watching the days.

Can't you see I'm a fool

In so many ways?

But to lose all my senses...

That is just so typically me.

Oho, poikkesin taas ihan aiheesta! Piti tulla kertomaan tänne, että sorruin sittenkin vihdoin ja viimein. Edellisestä kerrasta on ainakin 2 vuotta. Täytyy tosin hankkia parempia teriä. Eihän noilla saanut aikaan kuin pikkunaarmuja. 

Olen ollut hyvin väsynyt. En saa öisin nukuttua. Minulla kestää pahimmillaan 5 tuntia saada unenpäästä kiinni. Sen lisäksi heräilen monta kertaa joko itsekseni tai sitten poika herättää. Toissayönä nukuin kolme tuntia. Asunto- ja työasiat pyörivät mielessä. Sunnuntaina on asuntonäyttö. Haluan sen kämpän! En kestä odottamista ja epätietoisuutta. Turhauttaa. Viime yö meni onneksi jo paremmin.


Huomenna on joku perhelounas. Haavat ovat piilossa housujen alla, eikä kukaan saa tietää. Feikkihymy huulille vaan ja menoksi!

Lisää tunteita

^Tuo kuva pitää niin paikkaansa. Sen Miehen oli tarkoitus olla minulle vain yhden yön seksilelu (näin kauniisti sanottuna :D) mutta nyt olen niin tajuttoman ihastunut! Apua! Kun hän silloin ensimmäisen yön jälkeen kysyi tavataanko me vielä, minä epäröin. Vastasin jotain erittäin epämääräistä tyyliin "Ainakin sulla on nyt mun nimi tiedossa niin voit ettii mut Facesta. Jutellaa sit siellä". Haha, huvittavaa. Nyt en saa häntä mielestäni ollenkaan.

Uskaltauduin äsken aloittamaan keskustelun FB:ssä tämän ihanan Miehen kanssa. Hän saa minut nauramaan hassuilla jutuillaan. Kyselin häneltä oliko kivat bileet eilen. Oli kuulemma ollut :)

Pieni paniikki tosin iski, kun aamulla näin, että Mies oli merkitty kuvaan joidenkin naisten kanssa ja heidät oli lisätty hänen kavereikseen. He myös tykkäsivät toistensa kommenteista siinä kuvassa.
Vihaan, vihaan, vihaan tätä puolta itsessäni. Olen kauhea vainooja. Miksi ahdistun ja pahoitan mieleni jos Miehellä on uusia naispuolisia kavereita ja he viettävät aikaa yhdessä? Onhan itsellänikin miehiä ystävinä. Jotenkin epävarmuuteni vain tunkee esille tällaisissa tilanteissa. Pelkään. Pelkään, että menetän hänet (vaikka en ole edes häntä itselleni vielä saanut!) Yritän puhua itselleni järkeä, mutta turhaan. Haluan olla normaali. Haluan luottaa. Ehkä joskus pääsen eroon peloistani ja kykenen tasapainoiseen parisuhteeseen. Sitä odotellessa jatkan hänen kyttäämistään Facebookissa ja ahdistun<3

Every breath you take

Every move you make

Every bond you break

Every step you take

I'll be watching you