Suurimmaksi osaksi meillä menee hyvin ja olemme kuin ketkä tahansa äiti ja poika. Teemme kaiken yhdessä: luemme, piirrämme, katsomme telkkaria, ulkoilemme, käymme kirjastossa ja kivoissa tapahtumissa. Opettelen koko ajan paremmaksi ruuanlaittajaksi, jotta voisin tehdä hänelle mahdollisimman terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Pidän huolen, että hänellä on aina puhtaat vaatteet ja ikätasolleen sopivia leluja jne.
Suurimmat ongelmat ilmenevät kiukuttelutilanteissa, joissa vaadittaisiin hyviä hermoja. Pinnani on järkyttävän lyhyt. En siedä minkäänlaista tottelemattomuutta, kitinää tai vinkumista. Ne saavat minut raivostumaan. Kaikki asiat on mentävä niin kuin minä haluan, jos ei hyvällä niin sitten pahalla. Olen erittäin räjähdysaltis. Pelkään, että lapseni oppii piilottamaan tunteensa ja olemaan varuillaan lähettyvilläni, koska ei voi ikinä tietää miten reagoin mihinkin. En ole aina turvallinen äiti.
Lapsen itkun pitäisi herättää äidinvaistot ja tarpeen auttaa pikkuista. Minua se vain ärsyttää ja turhauttaa. Lohdutan jos tulee pipi, mutta kiukutteluun en reagoi mitenkään, paitsi joskus tiuskimalla. Silloin kun lapseni oli pienempi, en lohduttanut häntä edes jos hän satutti itsensä. Jossain vaiheessa sitten huomasin, ettei hän enää tule luokseni pipin sattuessa. Hän jäi paikoilleen nyyhkyttämään. Minut valtasi niin suuri epäonnistumisen ja epätoivon tunne, että aloin itsekin itkeä. Tämän asian olen onneksi saanut jo korjattua. Nykyään hän aina tulee luokseni ja näyttää sormella mihin sattui ja sanoo "au" <3
Vaikea kuvailla sitä tunnetta, mutta jään jotenkin "jumiin" vaikeissa tilanteissa esim. nukutustilanteen venyessä turhaudun ja isken valot kiinni. Lapsi tietenkin pelästyy ja alkaa itkeä. Hän saattaa huutaa puoli tuntia, mutta en kykene lohduttamaan. Makaan vain hiljaa. Saatan uppoutua niin ajatuksiini, etten edes kuule hänen itkevän. Lopulta lapsi väsyy huutamiseen ja nukahtaa. Vasta sitten minulle iskee paha mieli. Miksi annoin taas tilanteen mennä noin pitkälle? Jääkö lapselle traumoja? Tunteeko hän olonsa turvattomaksi kanssani? Itken yksin pimeässä. En ansaitse lastani. Haluan kuolla. Silittelen nukkuvaa poikaa ja kuiskaan anteeksipyynnön.
Joskus kohtelen lastani kylmästi. Kerran sammutin asunnosta kaikki valot ja jätin hänet yksin huutamaan. Ainoa valo tuli tietokoneesta, jonka ääressä istuin. En reagoinut hänen avunpyyntöönsä. En muista kuinka kauan tilanne kesti, mutta lopulta kävin nappaamassa hänet syliin, lohdutin ja pyysin itkien anteeksi. Jälleen kerran...
Toinen arkeamme vaikeuttava asia on sosiaalisten tilanteiden pelko. Eräänä päivänä olimme matkalla leikkipuistoon. Huomasin kuitenkin, että siellä oli ihan valtavasti ihmisiä, paljon enemmän kuin yleensä. Iski paniikki. En uskaltanutkaan mennä sinne. Huomasin miten poika osoitteli muita lapsia ja hihkui... Kävelimme tyynen rauhallisesti ohi ja menimme takaisin kotiin.
Lapseni on luonteeltaan sosiaalinen, kiltti ja tottelevainen, oikea pikkuhurmuri. Kaikki rakastuvat häneen samantien. Edellisessä tarhassa häntä kutsuttiin kuulemma hymypojaksi. Hän on täydellinen.
On kuitenkin raskasta olla 24/7 jonkun kanssa samassa huoneessa. Tarvitsisin enemmän hiljaisuutta ja aikaa ajatella ja tehdä omia juttuja. Jos lapsi on hereillä niin esim. kirjan lukeminen on mahdotonta. Myönnän tarvitsevani enemmän vapaa-aikaa kuin muut tietämäni äidit. Lapseni on 1-2 kertaa kuussa mummolassa yötä. Silloin yleensä näen kavereita ja juon. Jos en saa tarpeeksi vapaata, olen niin kiukkuinen ja ahdistunut, ettei mistään tule oikein mitään.
Toivon ettei kukaan ymmärrä tätä kirjoitusta väärin. Rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta ja olen tyytyväinen elämäämme. Olen oikeasti onnellinen. En olisi ikinä osannut kuvitella tätä rakkauden määrää! Monet ovat kehuneet, että olen puhjennut kukkaan lapsen synnyttyä. Se on totta. Itseluottamukseni on kasvanut valtavasti ja olen päässyt jo jonkin verran ulos kuorestani. Aion voittaa tämän sairauden, mutta se vie vielä paljon aikaa.
Lapseni on ollut minulle pelastus. Ehkä jonain päivänä voin olla hänelle sellainen äiti, jonka hän ansaitsee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti