Iloisia juttuja!

Muutto takana. Olen ehkä nyt onnellinen. Ainakin paljon onnellisempi kuin aiemmin. Rakastan Helsinkiä! Rakastan sitä, että voin kävellä Kamppiin ja nähdä ihmisiä. Ensimmäisenä päivänä muuton jälkeen kävellessäni ulkona teki mieli halata jokaista vastaantulijaa! En enää ikinä erehdy muuttamaan täältä pois.

Hämmästyin kun kirjauduin pitkästä aikaa tänne ja muutama uusi lukijakin oli tupsahtanut lisää! Jee, tervetuloa!

Pikkuhiljaa minä täältä nousen ja löydän elämälleni oikean suunnan. Aloitan työharjoittelun päiväkodissa heti kun saan lapselleni hoitopaikan. Se kestää puoli vuotta, jonka jälkeen on mahdollisuus päästä jatkamaan oppisopimuksella. Mietin vain onkohan epävakaus este lasten kanssa työskentelylle? Tietääkö joku? Jotkut soveltuvuustestit on sitten syksyllä, jos minut valitaan jatkoon, mutta jos epävakaus ei ole este niin tuskin edes mainitsen mitään koko sairaudesta. Vai saavatko he tietää sen jostain automaattisesti?

Olen myös löytänyt uuden kiinnostavan miehen (Tinderistä, hahaha) Kävin hänen luonaan viime viikonloppuna ja katsoimme koko yön leffoja. Odotan innolla seuraavaa tapaamistamme! En ole pystynyt viikkoon ajattelemaan mitään muuta. Ja kuten jokaisen ihastuksen kohdalla: olen jo kuvitellut häämme ja päättänyt lastemme nimet...... Kohta tipun taas korkealta, jos tämä ei etenekään. Epävakaudessa nämä suuret tunteet haittaavat aika paljon miessuhteitani. En ole aiemmin ymmärtänyt mitä "tapailu" on. Miksi joku tarvitsee niin paljon aikaa tutustua ja miettiä voiko suhde edetä jne. Minä rakastun päätä pahkaa ja se juttu on minulle sillä selvä. Ei minun tarvitse sitä erikseen miettiä. Jos tämä uusi mies nyt jostain syystä kosisi minua, vastaisin myöntävästi. (Olemme siis tavanneet yhden kerran!) Hän on tällä hetkellä matkoilla Jenkeissä ja lähettelee sieltä kivoja viestejä. Hän sanoi miettineensä millaista olisi, jos minä olisin siellä mukana. Sydän pakahtuu.